HENKIPATOT.
Muudan talonpoika, joka oli murhannut munkin, pakeni metsään ja hänet julistettiin henkipatoksi. Erämaassa hän tapasi toisen henkipaton, erään ulkosaariston kalastajan, jota oli syytetty silliverkon varkaudesta.
Miehet rupesivat kumppanuksiksi, asuivat maakuopassa, virittivät ansoja, vuolivat nuolenvarsia, leipoivat leipää kalliolla ja vartioivat toistensa henkeä. Talonpoika ei koskaan lähtenyt metsästä, mutta kalastaja, joka ei ollut tehnyt niin kammottavaa rikosta, sälytti väliin hartioillensa metsänriistakuorman ja hiipi ihmisten ilmoille. Heiltä hän mustalla metsolla, sinihohtoisella teerellä, pitkäkorvaisella jäniksellä ja sirojäsenisellä metsäkauriilla vaihtoi maitoa ja voita, nuolenkärkiä ja vaatteita. Näin neuvoin nuo turvattomat voivatkin tulla toimeen.
Luola, jossa he asuivat, oli kaivettu mäen rinteeseen. Leveät kalliot ja piikkiset orapihlajapensaat kaihtivat sisäänkäytävää. Katolla kasvoi tuuheaoksainen kuusi. Sen juurella oli maakuopan räppänä. Ylös kohoava savu tuprusi puun tuuheiden oksien lomitse ja haihtui huomaamatta avaruuteen. Miehet kulkiessaan kotiin ja sieltä pois kahlasivat tavallisesti metsäpuron poikki, joka hyppelehti vuoren notkossa. Ei kukaan arvannut etsiä vainottujen jälkiä iloisesti lirisevästä vedestä.
Alussa heitä etsittiin kuin petoeläimiä. Talonpojat keräytyivät kuin karhun tai suden ajoon. Jousimiehet saartivat metsän. Keihäsniekat samoilivat siellä eivätkä jättäneet ainoatakaan pimeää rotkoa eikä tiheää viidakkoa tutkimatta. Sillä aikaa kun heitä meluten etsittiin kautta metsän, nuo vainotut makasivat pimeässä luolassaan kauhusta läähättäen, henkeä vetämättä kuunnellen. Kalastaja jaksoi kestää tätä kokonaisen päivän, mutta murhamiehelle se oli sietämätöntä. Hänen tuskansa ajoi hänet ulkoilmaan, jotta hän saisi edes nähdä vihollisensa. Silloin hänet huomattiin ja lähdettiin häntä takaa-ajamaan, mutta se oli hänestä sittenkin monta vertaa parempaa kuin lojua toimetonna raukkana luolassaan. Hän pakeni kiinniottajiaan, hyppien virtojen poikki, liukui kuilujen rinteitä, kapusi äkkijyrkkiä vuoren seiniä. Vaaran viehätys herätti kaiken hänessä piilevän voiman ja taidon. Hänen ruumiinsa nuortui norjaksi kuin teräsjousi, jalka ei horjahtanut, käsi ei luiskahtanut, silmät ja korvat älysivät toista vertaa nopeammin kuin ennen. Hän ymmärsi mitä lehdet kuiskivat ja kivet varoittivat. Ja kuilun toiselle puolelle päästyään hän kääntyi vainoojiinsa päin, singauttaen heille pistäviä pilkkasäkeitä. Kun heidän keihäänsä tulla suhisivat, hän salaman nopeudella kaappasi ne ja heitti takaisin vihollisiinsa päin. Kun hän sitten sakean metsän läpi tunkeutui, soi hänen sielussaan ylistysruno hänen kulkunsa kunniaksi.
Auhto vuorenselänne kohosi siellä metsän sisässä ja yksinäisenä sen harjanteella yleni pilviä tavoitteleva honka. Sen punaruskea runko oli paljas, mutta tiheäoksaisessa latvassa huojui petolinnun pesä. Niin vallattoman rohkeaksi pakolainen nyt oli tullut, että hän kiipesi puuhun sillä välin kun hänen ahdistajansa häntä metsäisiltä kunnailta etsivät. Siinä hän nyt istui haukanpojilta niskoja taitellen, ajomiesten hääriessä alhaalla vuoren rinteillä. Haukkapariskunta syöksyi kostonhaluisena ryöväriä kohti. Ne leijailivat hänen päänsä kohdalla, tavoittelivat nokillaan hänen silmiänsä, löivät häntä siivillään ja raapivat kynsillään hänen ahavoituneen ihonsa verinaarmuihin. Hän puolusteli itseään nauraen. Seisten suorana huojuvassa puussa hän tavoitteli lintuja terävällä puukollaan ja unohti tässä hauskassa leikissä hengenvaaransa ja vainoojansa. Kun hän viimein ehti tarkastaa heitä, olivat he kääntyneet jo toiselle suunnalle. Kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi etsiä metsänotusta auhdolta vuoren selänteeltä. Kukaan ei ollut kohottanut silmiänsä pilviä kohti eikä nähnyt hänen kujeilevan poikien tavalla ja tekevän unissakävijän urhotöitä keskellä suurinta hengenvaaraa.
Mies hätkähti, kun havaitsi pelastuneensa. Tutisevin käsin hän tavotteli tukea; hirvitellen hän silmäili korkeutta, mihin oli kiivennyt. Ja ähkyen putoamisen pelosta, peläten lintuja, peläten tulevansa huomatuksi, kaikkea peläten luisui hän pitkin runkoa alas. Hän painautui pitkäkseen vuorelle, jottei häntä keksittäisi, ja konttasi kalliota myöten, kunnes pääsi viidakon suojaan. Siellä hän piiloutui nuorien näreiden yhteensikertyneiden oksien alle. Heikkona ja voimatonna vaipui hän sammalille. Yksinäinen mies olisi voinut saada hänet kiinni.
* * * * *
Tord oli kalastajan nimi. Hän oli vasta kuudentoista vuoden vanha, mutta rohkea ja voimakas. Hän oli elänyt jo kokonaisen vuoden metsässä.
Talonpoika oli nimeltään Berg ja sukunimeltä Rese. Hän oli kihlakunnan kookkain ja väkevin mies ja sitä paitsi kaunis ja ryhdikäs. Hänellä oli leveät hartiat ja hoikka vyötärys. Hänen kätensä olivat niin siromuotoiset kuin eivät koskaan olisi koskettaneet kovaa työtä. Hiukset olivat ruskeat ja kasvot vaaleaveriset. Kun hän oli jonkun ajan oleskellut metsässä, muuttui koko hänen ulkomuotonsa peloittavan näköiseksi. Hänen katseensa tuli teräväksi, kulmakarvat tuuhenivat ja niitä rypistävät lihakset nenän juurella paisuivat sormenpaksuisiksi. Entistä selvemmin nyt näkyi, kuinka ulkoneva hänen otsansa yläosa oli. Huulet olivat tiukempaan puserrettuina kuin ennen, koko kasvot olivat laihtuneet, kuoppa ohimoilla oli paljon syventynyt ja poskipielet näyttivät valtavan suurilta. Hän oli laihtunut, mutta ruumiin lihakset olivat käyneet raudan koviksi. Hiukset harmenivat pikaisesti.