Karhu kiersi koko luolan ja nuuski. Viimein hän tuli ja pani maata akkakarhun viereen sanomatta sanaakaan. "Sanoinhan minä", sanoi akkakarhu. "Mutta sinä tietysti luulet, ettei minulla olekaan nenää eikä korvia."
"Ei voi olla kyllin varovainen semmoisten naapurien läheisyydessä kuin meillä on", sanoi ukkokarhu hiljaisesti. Mutta sitten hän karkasi mörähtäen pystyyn. Oli sattunut niin onnettomasti, että toinen karhunpoika oli tullut panneeksi käpälänsä Niilo Holgerinpojan kasvojen päälle, niin ettei se raukka voinut hengittää, vaan oli alkanut aivastella. Nyt akkakarhu ei enää voinut hillitä ukkokarhua. Tämä heitti penikat menemään toisen oikealle, toisen vasemmalle ja äkkäsi pojan, ennen kuin tämä oli ehtinyt nousta.
Hän olisi nielaissut hänet samassa, ellei akkakarhu olisi tullut väliin. "Älä koske siihen! Se on penikkain omaa", sanoi hän. "Niillä oli iloa siitä koko illan niin paljon, etteivät raatsineet sitä syödäkään, vaan säästivät sen huomiseksi." Mutta ukkokarhu sysäsi syrjään akkakarhun. "Älä sekaannu asioihin, joita et ymmärrä!" karjaisi hän. "Etkö tunne, että hän haisee ihmiselle pitkän matkan päähän! Tuon minä syön suuhuni heti paikalla, muuten se voi tehdä meille pahat kolttoset."
Hän aukaisi uudelleen kitansa, mutta nyt poika oli ehtinyt varustautua ja oli ottanut kiireesti laukustaan ainoat puolustusaseensa, tulitikkunsa. Hän raapaisi tulta nahkahousuistaan ja pisti palavan tikun karhun kitaan.
Ukkokarhu aivasti tuntiessaan tulikiven hajun, ja silloin sammui tuli. Pojalla oli uusi tikku valmiina, mutta ihmeellistä kyllä ei ukkokarhu uudistanutkaan hyökkäystään.
"Voitko sytyttää monta tuommoista pientä punaista ruusua?" kysyi hän. "Minä voin sytyttää niitä niin monta, että ne voivat hävittää vaikka koko metsän", sanoi poika, sillä hän luuli voivansa sillä tavalla säikähdyttää ukkokarhua.
"Ehkä sinä voit sytyttää huoneita ja talojakin?" kysyi ukkokarhu.
"Se nyt ei olisi mikään ihme se", kehui poika ja toivoi, että karhussa heräisi kunnioitusta häntä kohtaan.
"Hyvä on", sanoi ukkokarhu. "Sitten saat tehdä minulle pienen palveluksen. Olenpa oikein iloinen, etten syönyt sinua suuhuni."
Sen sanottuaan karhu otti pojan hellävaroen hampaisiinsa ja alkoi kiivetä luolasta. Se kävi häneltä uskomattoman helposti ja keveästi, vaikka hän oli suuri ja raskas, ja sitten hän alkoi juosta metsään. Sielläkin mentiin hyvää vauhtia. Huomasi selvään, että ukkokarhu oli kuin luotu tunkeutumaan tiheän metsän läpi. Raskas ruho eteni pensaikossa kuin vene vedessä. Ei mikään haitannut hänen kulkuaan.