Karhu vaelsi, kunnes tuli eräälle mäelle metsän reunassa, josta hän voi nähdä suuren rautatehtaan. Siinä hän pysähtyi, asetti pojan eteensä ja piteli häntä kiinni käpäläinsä välissä.
"Katso nyt tuonne tuota suurta, rytisevää laitosta!" sanoi hän pojalle.
Suuri rautatehdas monine korkeine ja suurine rakennuksineen oli rakennettu vesiputouksen reunalle. Korkeista savupiipuista nousi mustia savupilviä, masuunien liekit leimusivat korkealle ilmaan ja kaikista ikkunoista ja rei'istä loisti tulia. Sisällä olivat vasarat ja valssilaitokset käynnissä ja tekivät työtä semmoisella voimalla, että ilmassa pauhasi ja humisi. Tehdasrakennusten ympärillä oli suunnattoman suuria hiilihuoneita, suuria kuonakekoja, varastohuoneita, lautatarhoja ja kalustoaittoja. Vähän matkan päässä oli rivittäin työväen asuntoja, kauniita huviloita, kouluhuoneita, kokoushuoneita ja kauppapuoteja. Mutta kaikki tuo muu oli hiljaista ja näytti nukkuvan. Poika ei katsonut sinnepäin, vaan tarkasteli tehdasrakennuksia. Maa rautatehtaan ympärillä oli mustaa, taivas kaareili tumman sinisenä ja kauniina masuuninliekkien päällä, koski kuohui valkeana niiden ohitse ja niistä lähti valoa ja tuprusi savua ja tulta ja kipinöitä. Niin mahtavaa näkyä poika ei koskaan ollut nähnyt.
"Et kai sinä tahdo väittää, että voit sytyttää palamaan tämmöisen suuren laitoksen?" sanoi karhu.
Poika seisoi siinä karhun käpälien puristuksessa ja luuli pelastuvansa ainoastaan siinä tapauksessa, että karhu uskoi hänellä olevan voimaa ja kykyä vaikka mihin. "On yhdentekevää, onko se suuri vai pieni", sanoi hän sen vuoksi. "Saan minä sen yhtä kaikki palamaan."
"Kuulehan sitten", sanoi karhu. "Esi-isäni ovat asuneet näillä seuduin aina siitä saakka, kun tässä maassa alkoi kasvaa metsää, ja minä olen perinyt heiltä metsästysmaani ja laitumeni ja piilopaikkani ja pesäpaikkani ja olen elänyt täällä kaiken ikäni rauhassa. Alussa ihmiset eivät minua paljonkaan häirinneet. Ne kulkivat ja naputtelivat vuoria ja poimivat vähän malmia, ja tällä koskella oli niillä vasaralaitos ja sulatusuuni. Mutta vasara paukutti vain pari kertaa päivässä eikä sulatusuuni ollut käynnissä kuin parin kuun kierroksen ajan kerrallaan. Sen minä vielä saatoin sietää. Mutta ny1 viime vuosina, kun ne ovat rakentaneet tuon jymisevän laitoksensa, joka käy samaa vauhtia yönsä päivänsä, en minä enää voi täällä viihtyä. Ennen täällä asui vain tehtaan isäntä ja muutamia seppiä, mutta nyt täällä on niin paljon ihmisiä, etten minä koskaan voi kulkea heiltä rauhassa. Arvelin, että täältä on pakko muuttaa pois, mutta nyt minä olen keksinyt paremman keinon."
Poika aprikoi, minkä keinon karhu oli mahtanut keksiä, mutta ei saanut sitä kysyneeksi, sillä nyt otti karhu hänet taas hampaihinsa ja tallusteli häntä kantaen alas mäen rinnettä. Poika ei nähnyt mitään, mutta lisääntyvästä melusta hän ymmärsi heidän lähestyvän rautatehdasta.
Karhu tunsi rautatehtaan hyvin. Hän oli kuljeskellut siellä monena pimeänä yönä, tarkastellut, mitä siellä tapahtui, ja kysellyt itseltään, eikö työ koskaan keskeytyisi. Hän oli koetellut seiniä käpälillään ja toivonut olevansa niin voimakas, että olisi voinut yhdellä ainoalla iskulla kaataa kumoon koko rakennuksen.
Häntä ei ollut helppo erottaa mustasta maasta, ja kun hän vielä lisäksi pysyttelihe varjossa seinien suojassa, niin ei ollut suurtakaan pelkoa siitä, että hänet keksittäisiin. Nyt hän meni pelkäämättä tehtaiden välitse ja kiipesi kuonakeon päälle. Siinä hän nousi seisomaan kahdelle jalalle, pani pojan etukäpäliensä väliin ja ojensi ne suoriksi. "Koetahan nyt katsoa sisään'" sanoi hän.
Rautatehtaassa puhallettiin parhaillaan bessermer-terästä. Isoon, mustaan, pyöreään palloon, joka oli kiinnitetty katon rajaan ja oli täynnä sulaa rautaa, puristettiin voimakas ilmavirta. Ja kun ilma hirmuisesti pauhaten tunkeutui rauta-aineeseen, singahti siitä laumoittain kipinöitä. Kipinät tulivat kimpuittain suurina terttuina; ne olivat monenkarvaisia, suuria ja pieniä, lensivät seinää vasten ja pärskyivät kaikkialle tuohon suureen huoneeseen. Karhu antoi pojan katsella tuota komeata näytelmää niin kauan kuin puhaltamista kesti ja punainen, juokseva, kauniisti loistava teräs kaadettiin pyöreästä pallosta kahteen ämpäriin. Pojasta tämä oli niin komeaa, että hän aivan ihastui ja unohti melkein olevansa karhunkämmenten välissä.