"Mieti vain", sanoi karhu, "mutta minä sanon sinulle, että nimenomaan juuri rauta on saattanut meidät karhut ihmisten vallan alaisiksi, niin että minä senkin tähden tahtoisin tämän työn lopetettavaksi täällä."
Poika aikoi käyttää lykkäystä miettiäkseen, millä tavalla voisi päästä pakenemaan, mutta hän oli niin levoton, ettei voinut ohjata ajatuksiaan minne itse tahtoi, vaan alkoi sen sijaan ajatella, miten hyväksi avuksi rauta on ihmisille. Hehän tarvitsevat rautaa kaikkeen, Rautaa on aurassa, joka perkaa peltoa, kirveessä, joka rakentaa talon, viikatteessa, joka niittää pellon, veitsessä, jota voi käyttää mihin tahansa. Rautaa on kuolaimessa, joka ohjaa hevosta, lukossa, joka sulkee oven, nauloissa, jotka pitävät koossa huonekaluja, levyssä, joka peittää katon. Ase, joka on hävittänyt petoeläimet, on raudasta, ja samoin kuokka, joka on murtanut kaivoksen. Raudasta olivat sotalaivat, jotka hän oli nähnyt Karlskronassa, rautakiskoilla vyöryvät veturit, raudasta on neula, joka ompelee takin, sakset, jotka tikkaavat villan, pata, joka keittää ruoan. Niin suuret kuin pienet tarve- ja käyttöesineet ovat raudasta. Karhu oli kyllä oikeassa sanoessaan, että juuri rauta se on saattanut karhut ihmisten vallan alaisiksi.
"No, suostutko vai et?" sanoi karhu.
Poika säpsähti ajatuksistaan. Tässä hän seisoi ja ajatteli aivan turhia asioita eikä vielä ollut ajatellut keinoa, kuinka pelastuisi. "Älkäähän hätäilkö", sanoi hän. "Tämä on minulle tärkeä asia ja minun täytyy saada miettimisen aikaa."
"No, mietihän sitten vielä vähän aikaa!" sanoi karhu. "Mutta minä sanon sinulle, että on raudan syy, että ihmiset ovat tulleet niin paljon viisaammiksi kuin me karhut, ja jo senkin tähden minä tahtoisin päästä sen kimppuun."
Kun poika oli saanut tämän uuden lykkäyksen, aikoi hän käyttää sitä miettiäkseen jotakin pelastuskeinoa. Mutta ajatukset kulkivat omia teitään sinä yönä ja ne alkoivat taas askarrella raudassa. Hän rupesi vähitellen ymmärtämään, kuinka paljon ihmisten olikaan pitänyt miettiä ja tuumia, ennen kuin olivat keksineet, millä tavalla rauta oli malmista sulatettava, ja hän oli näkevinään vanhoja mustia seppiä ahjon ääressä miettimässä, kuinka heidän oikein olisi sitä käsiteltävä. Ehkäpä juuri sen tähden, että ihmiset olivat niin paljon miettineet raudan tekemistä, heidän järkensä oli kasvanut niin, että he nyt voivat rakentaa tämmöisiä suuria laitoksia. Varmaan on ihmisten kiitettävä rautaa enemmästä kuin itsekään tietävät.
"No, kuinkas käy?" sanoi karhu. "Suostutko vai etkö suostu?"
Poika säpsähti. Tässä hän seisoo ja ajattelee joutavia asioita eikä vielä tiedä, miten pääsisi pakoon. "Ei ole niinkään helppo valita kuin te luulette", sanoi hän. "Teidän täytyy antaa minulle miettimisen aikaa."
"Voinhan sinua odottaa vielä vähän aikaa", sanoi karhu. "Mutta sitten et saa enää lykkäystä. Sinun tulee tietää, että on raudan syy, että ihmiset voivat elää täällä karhumaassa, ja voithan ymmärtää, että tahdon päästä sen kimppuun."
Poika aikoi käyttää tätä viimeistä lykkäystä miettiäkseen jotakin pelastuskeinoa, mutta kun hän oli hädissään ja sekaisin, menivät ajatukset omia teitään ja alkoivat nyt tuoda mieleen kaikkea, mitä hän oli nähnyt lentäessään kaivosseudun yli. Olihan todella ihmeellistä, että täällä erämaassa oli niin paljon elämää, liikettä ja työn touhua. Kuinka köyhää ja autiota täällä olisikaan, jos ei olisi ollut rautaa! Hän ajatteli tätä tehdasta, joka oli antanut työtä niin monelle ihmiselle aina siitä lähtien kun sitä oli alettu rakentaa ja joka nyt oli koonnut ympärilleen niin monta taloa ja joka oli vetänyt luokseen rautateitä ja sähkölankoja ja joka lähetti maailmaan…