"No, miten käy?" kysyi karhu. "Suostutko vai etkö suostu?"
Poika pyyhkäisi kädellään otsaansa. Ei mitään pelastusta ollut hän miettinyt, mutta sen hän tiesi, ettei hän tahtonut tehdä mitään pahaa raudalle, joka oli niin hyväksi avuksi rikkaille ja köyhille ja joka antoi leipää niin monelle ihmiselle tässä maassa.
"En suostu", sanoi hän.
Karhu puristi häntä vähän kovemmin käpäliensä välissä mitään puhumatta.
"Te ette voi saada minua hävittämään rautatehdasta", sanoi poika. "Sillä rauta on niin suureksi siunaukseksi, ettei sille saa tehdä pahaa."
"Et kai silloin luule saavasi elääkään?" sanoi karhu.
"En luulekaan!" sanoi poika ja katsoi karhua suoraan silmiin.
Karhu puristi vielä kovemmin kämmenillään. Se koski niin, että vedet tulivat pojan silmiin, mutta hän seisoi värähdyttämättä jäsentäkään eikä puhunut mitään.
"No niin!" sanoi karhu ja kohotti hitaasti toista kämmentään, sillä hän toivoi viimeiseen saakka, että poika taipuisi.
Samassa poika kuuli, että ihan heidän vieressään napsahti, ja hän näki kiväärinpiipun välähtävän parin askelen päässä.