"Nyt on huomattava, että se malmi, joka oli pinnalla, niin että sitä voitiin louhia ylhäältä päin niinkuin louhitaan kiviä, alkoi loppua, ja kaivosmiesten täytyi etsiä malmia syvältä maan alta. Heidän täytyi ahtaiden, pitkien, kiemurtelevien käytävien läpi pyrkiä maan pimeihin sisuksiin tehdäkseen siellä tulensa ja murtaakseen rikki vuoren.
"Vuoren louhiminen on aina raskasta ja vaikeaa työtä, mutta nyt tuli lisäksi kiusa savusta, joka ei päässyt pois, ja vaikeuksia malmin kantamisesta jyrkkiä tikapuita myöten maan pinnalle. Ja kuta syvemmälle he tunkeutuivat, sitä vaarallisemmaksi kävi työ. Väliin tuli voimakkaita vesivirtoja jostakin kaivoksen nurkasta, väliin tapahtui, että kaivoskäytävien katto putosi kaivosrenkien niskaan. Siitä seurasi, että työtä suuressa kaivoksessa alettiin pelätä, niin ettei kukaan tahtonut siihen ryhtyä vapaaehtoisesti. Silloin luvattiin kuolemaan tuomituille pahantekijöille ja miehille, jotka harhailivat henkipattoina metsissä, että he saisivat anteeksi rikoksensa, jos rupeaisivat kaivostyömiehiksi Faluniin.
"Pitkään aikaan ei kukaan ollut ajatellut ruveta etsimään tuota parempaa osaa. Mutta Isolle Kuparivuorelle tulleiden lainsuojattomien miesten joukossa oli useita, jotka rakastivat seikkailuja enemmän kuin henkeään ja alkoivat kulkea ristiin rastiin löytääkseen uutta malmia.
"Kuinka kaikkien etsijäin kävi, sitä ei kukaan voi sanoa, mutta kerrotaan kuitenkin, miten kävi parin kaivosrengin, jotka eräänä iltana myöhään tulivat isännän luo ja sanoivat löytäneensä metsästä mahtavan malmisuonen. He olivat viitoittaneet sinne tien, ja seuraavana päivänä he aikoivat viedä sinne isännänkin. Mutta seuraava päivä oli sunnuntai, eikä isäntä tahtonut mennä metsään etsimään malmia sinä päivänä, vaan lähti sen sijaan väkensä seurassa kirkkoon. Oli talvi ja he kulkivat kirkkoon Varpanin järven yli. Mennessä kävi kaikki hyvin, mutta paluumatkalla molemmat rengit putosivat avantoon ja hukkuivat. Silloin ihmiset alkoivat muistella vanhaa tarinaa paremmasta osasta ja arvella, että rengit olivat mahtaneet sen löytää.
"Suoriutuakseen vaikeuksista vuorimiehet rupesivat kutsumaan kaivostyöhön perehtyneitä muukalaisia, ja nämä opettivat heitä rakentamaan kaivoslaitoksia, pumppuamaan vettä ja nostamaan malmia. Nämä ulkomaalaiset mestarit eivät uskoneet satua jätittäristä, mutta arvelivat kuitenkin lähellä olevan mahtavan malmisuonen ja etsivät sitä suurella innolla. Ja eräänä iltana tuli saksalainen kaivosvouti kaivoksen majataloon ja kertoi löytäneensä paremman osan. Mutta ajatellessaan näin saamaansa suurta rikkautta hän tuli aivan intoihinsa, pani toimeen suuret pidot, joi, tanssi ja pelasi arpapeliä, kunnes viimein joutui riitaan ja tappeluun juomatoveriensa kanssa ja sai siinä surmansa.
"Isosta Kuparivuoresta saatiin yhä edelleen niin paljon malmia, että kaivosta pidettiin koko maailman rikkaimpana kuparikaivoksena. Siitä ei rikastunut ainoastaan lähiseutu, vaan siitä saadut aarteet olivat koko Ruotsin valtakunnallekin suureksi avuksi ahtaina aikoina. Kaivoksen vuoksi rakennettiin koko Falunin kaupunki, ja sitä on pidetty niin merkillisenä ja hyödyllisenä, että kuninkaiden on ollut tapana matkustaa Faluniin sitä katsomaan, ja he nimittivät sitä Ruotsin onneksi ja valtakunnan aarreaitaksi.
"Ei pidä kummastella, että ihmiset ajatellessaan, miten paljon rikkautta he olivat saaneet tuosta vanhasta kaivoksesta, ja uskoessaan kahta vertaa niin suuren kupariaarteen olevan lähitienoilla olivat harmissaan siitä, etteivät saaneet sitä käsiinsä. Moni uskalsi henkensä sitä etsiessään, mutta ei voittanut mitään.
"Viimeisiä paremman osan nähneitä oli muuan nuori falunilainen vuorimies, joka oli hyvää ja rikasta sukua ja omisti talon ja sulatusuunin kaupungissa. Hän kosi kaunista leksandilaista talonpoikaistyttöä, mutta tämä kieltäytyi menemästä hänen kanssaan naimisiin sentähden, ettei tahtonut muuttaa Faluniin, jossa paahde- ja sulatusuunien savu lepäsi kaupungin yllä niin raskaana ja painavana, että häntä pelotti jo sitä ajatellessaankin.
"Vuorimies rakasti tyttöä, ja kun hän palasi kotiin, oli hänen mielensä hyvin murheellinen. Hän oli asunut Falunissa kaiken elämänsä eikä hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että siellä olisi vaikea elää. Mutta nyt lähestyessään kaupunkia hän kauhistui. Suuresta kaivosaukosta, sadoista sen ympärillä olevista paahdeuuneista nousi raskasta, pistävää rikkisavua, joka kietoi koko seudun kuin sumuun. Savu esti kasvit viihtymästä, niin että maa oli paljaana pitkien matkojen päähän. Sulatusuuneja, joista kohosi tulta ja joiden ympärillä oli mustaa kuonaa, näkyi kaikkialla, ei ainoastaan kaupungeissa ja sen läheisyydessä, vaan koko seudulla. Niitä oli Gryksbossa, Bengtsarvetissa, Bergsgårdissa, Stennäsissä, Korsnäsissä, Vikassa ja Aspebuudassa päin. Hän ymmärsi että se, joka on tottunut asumaan valossa ja vihreydessä päilyilevän Siljanin rannalla, ei voi viihtyä täällä.
"Nähdessään kaupungin hän tuli yhä synkemmälle päälle. Hänestä tuntui siltä kuin hänen ei pitäisi mennä heti kotiin, ja hän kääntyi tieltä ja meni metsään. Siellä hän vaelteli koko päivän ajattelematta minne meni.