Sitten tulee yht'äkkiä oikea hetki. Jokainen, joka vain on kantanut pienenkin tikun rovioon, on saapuvilla, ja vanhin poika sytyttää olkikuvon ja pistää sen rovion alle. Heti alkavat liekit työskennellä, ja risut sähisevät ja räiskivät, hienoimmat oksat käyvät hehkuvan punaisiksi, savu pullahtelee mustana ja uhkaavana ilmaan. Silloin tunkeutuu liekki yht'äkkiä kokon latvan läpi korkeana ja kirkkaana ja kohoaa useiden metrien korkeuteen ja näkyy yli koko seudun.
Kun jonkin kylän lapset ovat saaneet oman kokkonsa oikein syttymään, malttavat he jo katsella ympärilleen. Katsokaa, tuolla palaa tuli, tuolla toinen, ja nyt syttyy yksi kukkulalla ja yksi ylinnä vuoren huipulla. Kaikki he toivovat, että heidän tulensa olisi suurin ja kirkkain, ja he ovat niin levottomia siitä, ettei heidän kokkonsa ehkä olekaan muiden kokkoja komeampi, että he vielä viime hetkessä juoksevat pyytämään isältä ja äidiltä vielä muutamia laudanpäitä ja halkoja.
Kun tuli on palanut vähän aikaa, tulevat aikaihmiset sitä katsomaan. Mutta tuli ei ole ainoastaan kaunis ja loistava, se levittää myöskin herttaista lämpöä ympärilleen, ja se houkuttelee heitä istahtamaan kiville ja mättäille kokon ympärille. Siinä he istuvat ja tuijottavat liekkeihin, kunnes jonkun mieleen juolahtaa, että olisi keitettävä kahvia, kun on niin mainio tuli. Kahvipannun poristessa saattaa joku ruveta kertomaan tarinoita, ja hänen lopetettuaan jatkaa jo toinen.
Aikaihmiset ajattelevat enemmän kahvia ja juttuja, lapset ajattelevat sitä, kuinka saisivat tulen palamaan suurena ja pitkän aikaa. Jään ja lumen lähtö on käynyt niin kovin hitaasti. Olisi hyvä, jos he tulillaan voisivat vähän jouduttaa kevään työtä. Muuten on mahdotonta, että se ajoissa saisi roudan sulamaan ja lehden puhkeamaan.
* * * * *
Villihanhet olivat asettuneet nukkumaan Siljanin jäälle, ja kun pohjoisesta päin puhalsi ilkeän kylmä viima, oli pojan täytynyt ryömiä valkoisen hanhikukon siiven alle. Mutta hän ei ollut maannut siellä kauan, kun hän heräsi pyssyn pamaukseen. Hän solahti heti siiven alta ja katseli ympärilleen aivan peloissaan. Mutta miten hän tarkasteli ja tähystelikin, hän ei kuitenkaai voinut huomata metsästäjiä. Katsahtaessaan maihin hän huomasi jotakin niin merkillistä, että luuli sitä joksikin aavenäyksi, samanlaiseksi kuin nähdessään Vinetan tai tuon lumotun puutarhan.
Iltapäivällä villihanhet olivat useita kertoja lennelleet edestakaisin tuon suuren järven yli, ennen kuin olivat voineet päättää, mihin paikkaan laskeutuisivat yöksi. Lentäessään he olivat hänelle näyttäneet järven rannalla olevia suuria kirkkoja ja kyliä. Hän oli nähnyt Leksandin, Rättvikin, Moran, Sollerön. Kirkonkylät olivat kuin pikkukaupunkeja, ja häntä oli ihmetyttänyt, että täällä kaukana pohjolassa on näin taajaa asutusta. Koko seutu näytti hänestä valoisalta ja hymyilevältä, paljon enemmän kuin mitä hän oli odottanut, mutta hän ei ollut huomannut mitään, joka olisi suurestikaan eronnut siitä, mitä hän oli nähnyt muualla.
Mutta nyt leimusi yön pimeässä näillä samoilla rannoilla pitkä kaari korkeita tulia. Hän näki niiden leimuavan järven pohjoispäässä Morassa, Sollerön huipulla, Vikarbyssä, Sjurbergin yläpuolella olevilla vuorilla, Rättvikin kirkkoniemessä ja niin edespäin niemien nenissä ja kukkuloilla aina Leksandiin saakka. Hän laski aina sataan tuleen, ja hänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mistä ne olivat tulleet, ja hän ajatteli, että tässä oli noituutta ja kummittelua.
Villihanhetkin olivat heränneet laukauksesta, mutta niin pian kuin Akka oli katsahtanut rantaan päin, hän oli lausunut: "Ihmislapset siellä leikkivät." Ja heti hän ja muut hanhet pistivät päänsä siiven alle ja nukkuivat taas.
Mutta poika seisoi jäällä ja katseli kokkoja, jotka somistivat rantaa kuin pitkä rivi kultakoristeita. Valo ja lämmin houkuttelivat häntä samoin kuin ne houkuttelevat pientä sääskeä, ja hänen teki mielensä mennä lähemmäksi, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko jättää hanhet. Hän kuuli laukauksen toisensa perästä, ja kun hän nyt ymmärsi, ettei mitään vaaraa ollut olemassa, houkuttelivat ne häntä puoleensa nekin. Hänestä tuntui kuin ne olisivat tuolla tuliensa ääressä olleet niin riemuissaan, ettei heille riittänyt enää nauraminen ja huutaminen, vaan että heidän täytyi ampuakin. Ja nyt ne ampuivat ilmaan raketteja erään kokon luona, joka paloi jollakin vuorella. Siellä niillä oli suuri kokko ja korkealla se oli, mutta se ei riittänyt. He tahtoivat saada aikaan vielä komeampaa. Aina taivaan pilviin piti näkymän, kuinka iloisia he olivat.