Poika oli lähestynyt rantaa hyvin hitaasti, mutta sitten hänen korviinsa sattui laulun säveleitä. Silloin hän alkoi juosta maata kohti. Tässä ilossa hänenkin täytyi saada olla mukana.
Rättvikin lahden pohjassa on äärettömän pitkä laivasilta, ja sillalla seisoi joukko laulajia laulamassa ja kaiuttelemassa säveliä järvelle myöhäiseen yöhön. Tuntui, kuin he olisivat ajatelleet, että kevät villihanhien lailla nukkuu Siljanin jäällä ja että heidän täytyy herättää se unestaan.
Laulajat lauloivat lauluja, joissa kaikissa puhuttiin Taalainmaasta. Laivasillalla ei palanut tulta, eivätkä laulajat nähneet kauaksi ympärilleen. Mutta sävelissä kohosi heidän maansa kuva heidän eteensä ja niiden eteen, jotka heitä kuuntelivat, valoisampana ja miellyttävämpänä kuin jos olisi ollut selvä päivä. Oli kuin he olisivat tahtoneet hellyttää kevättä: "Katso, mimmoinen maa odottaa sinua! Etkö tule avuksemme? Aiotko antaa talven vielä kauankin painaen sortaa näin kauniita seutuja?"
Laulun kestäessä Niilo Holgerinpoika seisoi jäällä ja kuunteli, mutta laulun lakattua hän riensi maihin. Lahden pohjukassa ei enää ollut jäätä, mutta ranta oli niin matala, että hän pääsi onnellisesti erään kokon luo, joka paloi aivan rantaäyräällä. Hän hiipi hyvin varovaisesti niin lähelle, että voi nähdä ihmiset, joita istui ja seisoi tulen ääressä, ja kuulla mitä he sanoivat. Ja taas hän alkoi ihmetellä kaikkea näkemäänsä ja kysellä itseltään, eikö tämä ollut vain näkyä. Hän ei koskaan ollut nähnyt tällä tavalla pukeutuneita ihmisiä. Naisilla oli päässä mustat suippopäähineet, kaulassa ruusuiset huivit, yllä pienet valkoiset turkit, vihreät silkkiliivit ja mustat hameet, jotka oli päärmetty valkoisella, punaisella ja vihreällä. Miehillä oli pyöreät, matalat lakit, siniset takit, keltaiset nahkahousut, jotka ulottuivat polviin ja oli kurottu kiinni punaisilla, tupsuniekoilla sukkanauhoilla. Hän ei osannut sanoa, puvuistako johtui, että hänestä ihmiset olivat täällä aivan toisen näköisiä kuin muualla, paljon komeampia ja arvokkaampia. Hän kuuli heidän puhuvan keskenään, mutta pitkään aikaan hän ei voinut ymmärtää mitään. Hän muisti ne kauniit puvut, joita oli nähnyt äidin kirstussa ja joita ei kukaan tahtonut käyttää, ja hänestä tuntui siltä kuin nämä ihmiset olisivat olleet jotakin vanhaa kansaa, semmoisia, joita ei enää sataan vuoteen ole vaeltanut maan päällä.
Mutta nämä ajatukset vain välähtivät hänen päässään ja katosivat samassa, sillä hän näki kyllä, että nuo olivat eläviä ihmisiä. Hän oli tullut tätä ajatelleeksi vain siksi, että Siljanin kansa enemmän kuin kansa muualla oli puheenparsissaan ja puvuissaan säilyttänyt sitä, mikä on vanhanaikaista.
Poika huomasi heti, että ne, jotka istuivat tulen ääressä, puhuivat vanhoista asioista. He kertoivat, miten olivat eläneet nuoruutensa aikoina, kun heidän oli täytynyt vaeltaa muihin maakuntiin hankkiakseen työllään leipää kotiin. Hän kuuli monta kertomusta, mutta parhaiten hänen mieleensä tarttui, mitä eräs vanha nainen oli kokenut.
Vanhan Kirstin kertomus
"Isällä ja äidillä oli pieni talo Östbjörkassa, mutta meitä oli monta sisarusta; ja ajat olivat kovat, niin että kun minä olin tullut kuusitoistavuotiaaksi, täytyi minun lahteä kotoa. Meitä lähti liikkeelle parikymmentä tyttöä täältä Rättvikistä. Oli huhtikuun neljästoista päivä, kun minä ensi kerran lähdin Tukholmaan. Eväänä oli muutamia leipiä ja vasikan lapa ja vähän juustoa. Rahaa oli neljäkolmatta killinkiä. Olin pannut muun ruokani nahkalaukkuun ja lähettänyt sen edeltäpäin erään talonpojan mukana, jonka kuormassa menivät myöskin työvaatteeni.
"Niin astelimme siis kaikki kaksikymmentä tyttöä Falunin tietä. Taivalsimme kolme neljä peninkulmaa päivässä, ja Tukholmaan kesti matka seitsemän päivää. Se oli toista se kuin istuutua junaan, niinkuin saavat nykyajan tytöt, kun kuljetaan niin kauhean mukavasti kahdeksassa, yhdeksässä tunnissa.
"Kun me tulimme Tukholmaan, huusivat ihmiset toisilleen: 'Kas, tuolla tulee Taalain rykmentti.' Kuuluikin siltä kuin kokonainen rykmentti olisi marssinut esiin, sillä meillä oli korkeakorkoiset kengät, joihin suutari oli pannut viisitoista isoa naulaa. Sattui niinkin, että moni meistä kompastui ja keikahti kumoon, kun olimme tottumattomia kulkemaan mukulakivisillä kaduilla.