"Menimme taalalaismajataloon, jonka nimi oli 'Valkoinen hevonen' ja joka oli Suuren Saunakadun varrella. Moralaiset asuivat saman kadun varrella majatalossa, jonka nimi oli Iso Kruunu. Nyt oli kiireesti etsittävä työtä, sillä niistä neljästäkolmatta killingistä oli enää jäljellä vain kahdeksantoista. Yksi tytöistä sanoi minulle, että menisin kysymään työtä erään ratsumestarin luota, joka asuu Hornstullissa. Sain jäädä sinne ja kaivaa ja istutella hänen puutarhassaan neljä päivää. Neljäkolmatta killinkiä sain päivärahaa omissa ruoissani. Ei ollut minulla paljon syömistä, mutta kun herrasväen pikku tytöt näkivät, miten niukalti sitä oli, he juoksivat sisään ja pyysivät minulle keittiöstä ruokaa, niin että sain syödä vatsani täyteen.
"Sitten tulin erään rouvan luo, joka asui Norlanninkadun varrella. Siellä sain huonon asunnon ja rotat veivät sekä päähineeni että kaulahuivini ja söivät rei'ille nahkalaukkuni, niin että minun täytyi paikata se vanhalla kengänvarrella, jonka satuin saamaan. Siellä ei ollut työtä kuin kahdeksi viikoksi, ja sitten minun täytyi vaeltaa kotiin takaisin mukanani säästöinä kaksi riikintaalaria. Kotiin minä kuljin Leksandin kautta ja viivyin pari päivää kylässä, jota nimitettiin Rönnäsiksi. Siellä muistan ihmisten keittäneen velliä kauransekaisista akanajauhoista. Heillä ei ollut mitään muuta, ja hyvältä se maistui sekin nälänhädän aikoina.
"Ei ollut elämä kehuttavaa sinäkään vuonna, mutta minä sain kokea vieläkin kovempaa seuraavana vuonna. Nähkääs, minun täytyi taaskin lähteä liikkeelle, sillä muutoin ei niillä siellä kotona olisi ollut mistä elää. Pääsin kahden tytön mukana Hudiksvalliin, ja sinne oli neljäkolmatta peninkulmaa. Koko matkan meidän oli kannettava nahkasäkkiä selässämme, sillä nyt ei meillä ollut hevosta. Olimme toivoneet saavamme puutarhatyötä, mutta kun tulimme perille, oli vielä lunta joka paikassa, niin ettei ollut saatavana mitään työtä. Silloin minä menin maalle ja rukoilin kauniisti talonpoikaistaloissa, että antaisivat minulle jotakin tekemistä. Voi, hyvät ystävät, miten minä olin uupunut ja nälkäinen, kunnes tulin muutamaan taloon, johon sain jäädä karttaamaan villoja kahdeksasta killingistä päivältä. Mutta katsos, keväämmällä sain jo puutarhatyötä kaupungissa, ja siellä viivyin heinäkuuhun asti. Mutta silloin kävi koti-ikävä liian suureksi, ja minä lähdin takaisin Rättvikiin. Olin vasta seitsemäntoistavuotias. Kengät olivat kuluneet, niin että sain astua kaksikymmentäneljä peninkulmaa avojaloin. Mutta minä olin kuitenkin sydämestäni iloinen, sillä nyt minulla oli viisitoista riikintaalaria, ja pikku siskolleni oli minulla mukanani muutamia kovia nisuleipiä ja kääröllinen säästämiäni sokerinpaloja. Sillä kun joku oli antanut minulle kahvia kahden sokerinpalan kanssa, niin olin aina pannut toisen piiloon.
"Tässä te nyt istutte, tytöt, ettekä tiedä, miten paljon teidän pitäisi kiittää Jumalaa siitä, että hän on antanut parempia aikoja. Asia on niin, että siihen aikaan seurasi toinen nälkävuosi toistaan. Kaikki Taalainmaan nuori väki joutui matkustamaan raha-ansiolle. Minä matkustin seuraavana vuonna — oli vuosi 1847 — taas Tukholmaan ja sain työtä Stora Hornsbergin puutarhassa. Siellä meitä oli useampia tyttöjä, ja nyt meillä oli vähän parempi päiväpalkka, mutta säästää me saimme. Poimimme puutarhamaista vanhoja nauloja ja luita ja möimme niitä romukauppaan ja sillä rahalla me ostimme kivenkovia kannikoita, joita ne leipoivat sotamiehille ruunun leipomoissa. Heinäkuun lopulla minä taas lähdin kotiin auttaakseni elonkorjuussa. Sillä kertaa minulla oli kolmekymmentä riikintaalaria säästöä.
"Seuraavana vuonnakin täytyi minun lähteä ansaitsemaan. Silloin minä menin Stallmästaregårdiin, joka on Tukholman ulkopuolella. Sinä vuonna pantiin toimeen kenttäharjoituksia Lagårdsgärdetissä, ja ravintolanpitäjä lähetti minut palvelemaan keittiöön, jonka hän oli sijoittanut suureen kuormavaunuun. En koskaan unohda, vaikka tulisin sadan vuoden vanhaksi, miten sain soittaa paimentorvea kuningas Oskari ensimmäiselle. Ja hän lähetti minulle palkinnoksi kokonaisen riikintaalarin.
"Sitten minä olin monena kesänä soutajatyttönä Brunnsvikenissä ja soudin Albanon ja Hagan väliä. Se oli minun parasta aikaani. Meillä oli paimentorvet veneessä, ja välistä tarttuivat matkustajat itse airoihin ja antoivat meidän soittaa. Kun sitten soutaminen syksyllä päättyi, menin Uplantiin puimaan talonpoikien riihiä. Joulun aikaan minä tavallisesti palasin kotiin taskussani noin sadan taalarin säästö. Ja sitten minä olin ansainnut puimisella jyviä, jotka isä kävi noutamassa talvikelillä. Niin, nähkääs, jos emme minä ja sisareni olisi tuoneet kotiin rahaa, ei olisi ollut mistä elää. Sillä oman maan vilja oli jo lopussa minun kotiin tullessani, ja perunaa viljelivät ihmiset vain vähän siihen aikaa.
"Täytyi ostaa kauppiaalta jyviä, ja kun rukiit maksoivat neljäkymmentä riikintaalaria tynnöri ja kaurat kaksikymmentäneljä, niin täytyihän olla tarkkana. Minä muistan, että me usein vaihdoimme lehmän kauratynnöriin. Siihen aikaan leivottiin kauraleipää ja pantiin mukaan hienoksi hakattua olkea. Ei ollut helppoa nieleksiä tuommoista kauraleipää. Täytyi ryypätä vettä joka palan painimeksi, että se menisi alas.
"Sillä tavalla minä vaeltelin aina siihen vuoteen asti, jolloin menin naimisiin, ja se tapahtui vuonna 1856. Nähkääs, Jonista ja minusta oli tullut ystävät Tukholmassa. Kyllähän minä hiukan niinkuin pelkäsin lähtiessäni sinä vuonna kotiin, että kunhan eivät vain Tukholman tytöt vieroittaisi hänen ajatuksiaan minusta. Ne sanoivat häntä 'kauniiksi Joniksi' ja 'komeaksi taalalaispojaksi', sen minä kyllä tiesin. Mutta hänellä ei ollut mitään petosta sydämessään, ja kun hän oli säästänyt tarpeeksi, niin vietettiin häät.
"Sitten ei ollut huolista tietoa moneen vuoteen, mutta onnea ei kestänyt kauan. Vuonna 1863 kuoli Jon, ja minä jäin yksin viisine pienine lapsineni. Mutta ei meillä kuitenkaan ollut kovinkaan suurta hätää, sillä nyt oli vähitellen tullut paremmat ajat Taalainmaahan. Nyt oli riittävästi perunoita ja jyviä. Oli ihan toista kuin ennen maailmassa. Minä hoidin itse niitä pieniä maatilkkuja, jotka olin perinyt, ja minulla oli oma tupa. Niin kuluivat vuodet ja lapset kasvoivat. Ne, jotka heistä ovat elossa, ovat hyvissä varoissa, Jumalan kiitos! He eivät voi oikein ajatellakaan, miten tiukassa taalalaisten leipä oli siihen aikaan, kun heidän äitinsä oli nuori."
Vanhus vaikeni. Hänen puhuessaan oli kokko sammunut, ja nyt nousivat kaikki ja sanoivat, että oli aika lähteä. Peukaloinen lähti jäälle noutamaan matkatovereitaan. Pimeässä juostessaan hän muisteli muutamia kohtia laulusta, jonka oli äsken kuullut laivasillalta; siinä laulettiin siitä, että vaikka Taalainmaassa elettiin köyhyydessä ja sekoitettiin pettua leipään, niin olivat mahtavat miehetkin turvautuneet köyhien taalalaisten apuun.