Nyt hän muisti, mitä oli lukenut Stuureista ja Kustaa Vaasasta. Hän oli aina ihmetellyt, miksi he hakivat apua juuri Taalain miehiltä, mutta nyt hän sen ymmärsi. Sillä siinä maassa, missä on tuommoisia naisia, siellä ei voi ajatellakaan miesten kukistamista.
XXXII
KIRKOT
Sunnuntaina toukokuun 1. p:nä.
Kun poika seuraavana päivänä heräsi ja solahti jäälle, ei hän voinut olla purskahtamatta nauruun. Yöllä oli tuiskuttanut melko lailla lunta ja tuiskutti yhä. Ilma oli täynnä valkoisia lumihiutaleita, ja ne olivat niin suuria, että olisi voinut luulla niitä kuoliaaksi jäätyneiden perhosten siiviksi. Jäällä oli lunta monen senttimetrin paksulta; rannat olivat valkeat, ja villihanhet niin lumen peitossa, että ne näyttivät kuin pieniltä kinoksilta.
Silloin tällöin liikahti Akka ja Yksi tai Kaksi, mutta nähtyään, että lumituiskua yhä jatkui, he pistivät pian päänsä siiven alle takaisin. He kai arvelivat, että tällaisella säällä ei voi tehdä muuta kuin nukkua; ja pojan mielestä he olivat oikeassa.
Muutamien tuntien kuluttua poika heräsi siihen, että Rättvikin kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen. Nyt oli lakannut tuiskuttamasta, mutta pohjoisesta tuuli ankarasti ja jäällä oli pureva pakkanen. Hän ilostui, kun villihanhet vihdoinkin pudistivat lumen yltään ja lensivät maihin etsimään ruokaa.
Sinä päivänä oli ripillepäästö Rättvikin kirkossa, ja rippikoululaiset seisoivat kirkonmäellä pienissä ryhmissä puhellen keskenään. He olivat kaikki pukeutuneet pitäjän pukuun ja heidän vaatteensa olivat niin uudet ja kirjavat, että ne loistivat pitkän matkan päähän. "Rakas Akka muori, lentäkää hitaasti tässä", huusi poika, kun villihanhet lensivät sen paikan yli, "lentäkää hitaasti, että saan katsella tuota nuorisoa!" Se oli kai johtajahanhen mielestä kohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui niin paljon kuin voi ja lensi kolme kertaa kirkon ympäri. Ei ole helppo sanoa, kuinka olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika näki nämä nuoret pojat ja tytöt näin ylhäältä päin, oli hänestä kuin ei hän koskaan olisi nähnyt näin komeaa nuorisojoukkoa. "En osaa uskoa, että kuninkaan linnassa on hienompia prinssejä ja prinsessoja", hän ajatteli.
Lunta oli tullut oikein kosolta. Rättvikissä se peitti kaikki vainiot, eikä Akka keksinyt ainoaakaan peltoa, mihin olisi voinut laskeutua. Silloin hän ei miettinyt kauempaa, vaan lensi etelään Leksandia kohti.
Leksandista olivat kuten tavallisesti useimmat nuoret matkustaneet työn hakuun. Vanhat olivat jääneet kotiin, ja kun villihanhet tulivat lentäen, vaelsi pitkä jono vanhoja vaimoja kirkkoon vievää komeaa koivukujaa. He kävelivät, valkoisella maalla valkorunkoisten koivujen välissä ja olivat pukeutuneet valkoisiin lammasnahkaturkkeihin, valkoisiin nahkahameihin, keltaisiin esiliinoihin ja valkoisiin päähineihin, jotka oli kääritty valkoisen tukan ympärille.