Lumivalko, joutsenten kuningatar, ui pitämään kansaansa kurissa, ja Päivärinta kääntyi taas Akan puoleen. Silloin tuli Lumivalko takaisin ja näytti olevan hyvin kuohuksissaan. "Etkö voi saada heitä pitämään suutaan kiinni?" huusi joutsenkuningas hänelle.
"Siellä on valkoinen villihanhi", vastasi Lumivalko. "Onhan häpeä nähdä semmoista. En ollenkaan ihmettele, että he ovat niin suutuksissaan."
"Valkoinen villihanhi!" sanoi Päivärinta. "Sepä hullua. Se on liian hassua. Semmoista ei voi olla olemassa. Sinä olet varmaan erehtynyt."
Martti hanhikukon ympärillä kävi ahdinko yhä suuremmaksi. Akka ja muut villihanhet koettivat uida hänen luokseen, mutta heidät sysättiin syrjään, eivätkä he voineet päästä hänen avukseen.
Vanha joutsenkuningas, joka oli voimakkaampi kuin kukaan muu, lähti silloin nopeasti liikkeelle, työnsi kaikki muut syrjään ja tunkeutui valkoisen luo. Mutta kun hän näki, että siinä todellakin oli valkoinen hanhi, suuttui hän yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän sahähti vihasta, karkasi Martti hanhikukon kimppuun ja repäisi hänestä pari höyhentä. "Minä opetan sinua, villihanhi, tulemaan joutsenten luo tuolla tavalla kummitellen", sanoi hän.
"Lennä, Martti hanhikukko, lennä, lennä!" huusi Akka, sillä hän ymmärsi, että joutsenet tulisivat kynimään hänet paljaaksi, ja "Lennä, lennä!" huusi myöskin Peukaloinen. Mutta joutsenet olivat puristaneet hanhikukon väliinsä niin, ettei hän voinut siipeään liikauttaa. Ja joka taholta ojensivat joutsenet esiin voimakkan nokkansa repiäkseen hänen höyhenensä.
Martti hanhikukko puolustihe puremalla ja iskemällä parhaan kykynsä mukaan, ja muutkin villihanhet ryhtyivät taisteluun joutsenten kanssa. Mutta onhan selvää, kuinka tämä kahakka olisi päättynyt, elleivät villihanhet yht'äkkiä olisi saaneet apua.
Olipa muuan leppälintu huomannut, että hanhet olivat joutuneet pulaan; ja kohta hän päästi suustaan sen kimakan huudon, jonka pikkulinnut päästävät silloin kun haukka tai muu petolintu on ajettava pois. Ja tuskin oli huuto kuulunut kolmea kertaa, kun kaikki seudun pikkulinnut kiisivät nuolennopeasti meluavana laumana Hjälstavikiin.
Ja nämä pienet voimattomat raukat karkasivat joutsenten kimppuun. Ne kirkuivat heidän korvissaan, ne sokaisivat heidän silmänsä siivillään, panivat heidän päänsä pyörälle räpytyksellään ja saivat heidät ihan suunniltaan huutaessaan: "Hävetkää, joutsenet, hävetkää! Hävetkää, joutsenet, hävetkää!"
Pikkulintujen hyökkäys kesti vain pari lyhyttä hetkeä, mutta kun he olivat poissa ja joutsenet tulivat taas tuntoihinsa, näkivät he, että villihanhet olivat lähteneet lentoon ja leijailivat lahden toisella rannalla.