Uusi kahlekoira
Joutsenten kunniaksi on kuitenkin mainittava, etta kun villihanhet olivat päässeet pakoon, heidän ylpeytensä ei sallinut heidän lähteä takaa-ajoon. Villihanhet voivat siis rauhassa asettua nukkumaan kaislamättäälle.
Niilo Holgerinpoika oli kyllä väsynyt, mutta hän oli niin märkä ja nälkäinen, ettei sittenkään voinut nukkua. "Minun täytyy välttämättä päästä johonkin tupaan lämmittelemään", hän ajatteli.
Kun niinä päivinä kaikenlaisia kapineita uiskenteli veden pinnalla, oli semmoisen kuin Niilo Holgerinpojan helppo löytää jotakin, jonka päällä pääsisi maihin. Hän ei vitkastellut kauan, hyppäsi puupalan päälle, jonka tuuli oli kantanut kaislikkoon, sorkki vedestä kepakon ja alkoi matalassa vedessä työnnellä venettään maata kohti.
Tuskin hän oli päässyt rantaan, kun kuuli polskahduksen ihan vierestään. Hän oli hiljaa ja huomasi ensin naarasjoutsenen, joka hautoi suuressa pesässään ainoastaan muutaman metrin päässä siitä, missä hän oli, sitten hän näki ketun, joka oli astunut pari askelta veteen hiipiäkseen joutsenen pesälle. "Hei, hei, hei! Nouse ylös, nouse ylös!" kirkaisi poika ja sivalsi kepillään veteen, joutsen nousi, mutta kettu olisi kuitenkin voinut saavuttaa hänet, jos olisi vain tahtonut. Mutta hän jätti joutsenen rauhaan ja kääntyi sen sijaan poikaa vastaan. Peukaloinen näki ketun tulevan ja lähti livistämään maata kohti. Hänen edessään oli laajoja, tasaisia niittyjä. Hän ei nähnyt ainoaakaan puuta, johon olisi voinut kiivetä, ei reikää, johon olisi voinut piiloutua. Ei auttanut muu kuin juosta pakoon. Poika oli hyvä juoksija, mutta selväähän oli, ettei hän voisi kilpailla ketun kanssa, koska tällä ei ollut mitään kantamista. Vähän matkaa järvestä oli muutamia pieniä torppia, joiden ikkunoista tuikki tulta. Poika juoksi tietysti sinne päin, mutta hän kyllä ymmärsi, että ennen kuin hän ehtisi sinne, olisi kettu jo monta kertaa saavuttanut hänet.
Kettu oli jo kerran häntä niin lähellä, että jo luuli olevansa varma saaliistaan, mutta silloin heittäytyi poika nopeasti syrjään ja kääntyi takaisin lahdelle päin. Käänteessä meni ketulta vähän aikaa; ja ennen kuin hän uudelleen oli saavuttanut pojan, oli tämä jo rientänyt kahden miehen luo, jotka olivat olleet koko päivän järvellä pelastamassa tuuliajolle joutuneita tavaroita ja nyt olivat kotimatkalla.
Miehet olivat väsyksissä ja unissaan. He eivät olleet huomanneet poikaa eikä kettuakaan, vaikka nämä olivat juosseet aivan heidän edellään. Poika ei huolinut virkkaa mitään eikä pyytää heiltä apua, kulki vain ihan lähellä heitä. "Ei kettu nyt sentään uskaltane tulla ihmisten lähelle", ajatteli hän.
Mutta kohta hän kuuli, miten kettu tassutteli hänen takanaan. Se oli aivan oikein päätellyt, että miehet luulivat sitä koiraksi, koska se uskalsi tulla ihan lähelle heitä. "Mikä koira hiipii meidän perässämme?" sanoikin silloin toinen miehistä. "Tulee niin lähelle kuin tahtoisi purra." Toinen pysähtyi ja katsahti taakseen. "Tiehesi siitä! Mitä sinulla on täällä tekemistä?" ärjäisi hän ja potkaisi kettua, niin että tämä lensi tien yli. Sitten pysyttelihe kettu parin askelen päässä, mutta seurasi kuitenkin koko ajan mukana.
Miehet saapuivat pian torppien luo ja menivät erääseen tupaan. Poika oli aikonut livahtaa heidän kanssaan tupaan, mutta tultuaan porstuan rappusille hän näki suuren, komean, pitkävillaisen kahlekoiran hyökkäävän kopistaan tervehtimään isäntäänsä. Silloin poika äkkiä muutti mielensä ja jäi ulos.
"Kuulehan, kahlekoira!" sanoi hän hiljaa niin pian kuin miehet olivat vetäneet oven kiinni. "Mahtaisitkohan sinä auttaa minua pyydystämään kettua tänä yönä?"