Kahlekoiralla oli huonot silmät ja hän oli ärtynyt ja äkiintynyt siitä, että häntä pidettiin sidottuna. "Kuinkas minä voisin pyydystää ketun?" hän haukkui vihoissaan. "Mikä sinä olet, joka tulet tänne pitämään minua pilkkanasi? Tulehan vain lähelle, niin saat nähdä, ettei minun kanssani ole hyvä leikkiä laskea!"
"En minä pelkää sinua", sanoi poika ja juoksi koiran luo. Nähdessään hänet koira hämmästyi niin, ettei saanut sanaa suustaan.
"Minä olen se, jota kutsutaan Peukaloiseksi ja joka matkaa maita mantereita villihanhien seurassa", sanoi poika. "Etkö ole koskaan kuullut minusta puhuttavan?" — "Varpuset ovat kyllä viserrelleet sinusta joskus", sanoi koira. "Kokoiseksesi olet tainnut toimittaa aimo asioita." — "Onhan minun käynyt hyvin tähän saakka", sanoi poika, "mutta nyt lienee tuhoni tullut, jollet sina rupea minua auttamaan. Kettu on kintereilläni. Se seisoo ja kurkistelee tuolla nurkan takana." — "Totta vieköön minä tunnen hänen hajunsa", sanoi kahlekoira. "Siitä me pian pääsemme." Ja kahlekoira hyökkäsi eteenpäin niin pitkälle kuin kahleeltaan pääsi ja haukkui ja rähisi pitkän aikaa.
"Nyt se ei luulemma näyttäydy enää tänä iltana", sanoi koira. — "Ei se kettu taida haukusta hätkähtää", sanoi poika. "Se on täällä kohta taas, ja hyvä olisi, jos se palaisi, sillä minä olen päättänyt, että sinun pitää ottaa se kiinni." — "Joko sinä taas alat kujeilla minun kanssani!" sanoi koira. — "Tulehan kanssani koppiin, niin ettei kettu meitä kuule", sanoi poika, "niin sanon, miten sinun on tehtävä!"
Poika ja kahlekoira ryömivät koppiin ja kuiskailivat siellä.
Hetken kuluttua pisti kettu kuononsa nurkan takaa, ja kun kaikki oli hiljaista hän hiipi pihalle. Hän seurasi pojan jälkiä aina koirankopille asti ja istuutui sitten vähän matkan päähän miettimään, miten saisi koiran ulos. Yht'äkkiä pisti kahlekoira päänsä kopista ja murisi ketulle. "Mene tiehesi! Muuten minä tulen ja otan sinut." — "Kyllä minä tässä istun niin kauan kuin itse tahdon", sanoi kettu. — "Mene tiehesi!" murahti koira vielä kerran. "Muuten olet tänä yönä ollut viimeistä kertaa metsästämässä." Mutta kettu vain nauraa irvisteli eikä väistynyt vähääkään. "Kyllä minä tiedän, kuinka pitkälle sinun kahleesi ulottuu", hän sanoi. — "Minä olen varottanut sinua kahdesti", sanoi koira ja tuli kopista. "Nyt saat syyttää itseäsi."
Samassa hän heittäytyi pitkässä laukassa kettua kohti ja saavutti tämän aivan helposti, irti kun oli. Poika oli näet avannut hänen kaulahihnansa.
Syntyi taistelu, mutta se päättyi pian. Koira voitti, kettu kellotti maassa eikä uskaltanut liikahtaakaan. "Niin, pysy vain siinä!" sanoi koira. "Muuten minä puraisen sinut kuoliaaksi." Ja hän tarttui kettua niskaan ja kiskoi koppiinsa; ja siellä poika pani kaulahihnan kaksin kerroin ketun kaulaan ja tiukotti sitä niin, että otus oli lujasti kiinni. Ja hänen sitä tehdessään täytyi ketun maata ihan hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan.
"Nyt minä toivon, Smirre kettu, että sinusta tulee hyvä kahlekoira", sanoi poika toimitettuaan tehtävänsä.