TARU UPLANNISTA
Torstaina toukokuun 5. p:nä.
Seuraavana päivänä sade oli lakannut, mutta myrskyä kesti koko aamupäivän. Vedenpaisumus levisi yhä laajemmalle, ja Niilo Holgerinpojalla oli kova työ pelastaessaan pesiä ja poikasia.
Mutta kohta iltapäivällä tapahtui käänne. Tuli yht'äkkiä mitä kaunein ilma, lämmintä, tyyntä ja ihanaa. Melkein samaan aikaan lakkasi vesi Määlarissa nousemasta; eikä pojan enää tarvinnut mennä järveen pelastamaan pikkulintuja ja kuljettamaan maihin niiden pesiä.
Hän loikoi tyytyväisenä keskellä kukkivaa mätästä ja katseli taivaalle, kun kaksi koululasta tuli kirjoineen ja eväskoreineen pientä polkua, joka mutkitteli rantaa myöten. He kulkivat hitaasti ja näyttivät hyvin murheellisilta. Tultuaan Niilo Holgerinpojan kohdalle he istahtivat ja alkoivat puhua onnettomuudestaan.
"Äiti suuttuu meille saatuaan kuulla, ettemme ole osanneet läksyjämme tänäkään päivänä", sanoi toinen lapsista. — "Niin, ja entä isä sitten", sanoi toinen; ja silloin sai suru heidät niin valtaansa, että he pillahtivat itkemään.
Peukaloinen makasi siinä ja mietti, voisiko hän lohduttaa heitä jollakin tavalla, kun pieni, koukkuselkäinen eukko, jolla oli ystävälliset kasvot, tuli polkua pitkin ja pysähtyi heidän eteensä.
"Mitä ne nämä lapset itkevät?" kysyi mummo, ja silloin pienokaiset kertoivat, että he eivät olleet osanneet läksyjään koulussa, ja nyt heitä hävetti niin, etteivät kehdanneet mennä kotiin.
"No, mikähän nyt mahtoi olla niin vaikeaa, ettette sitä oppineet?" kysyi mummo; ja lapset kertoivat, että heillä oli ollut läksynä koko Uplanti.
"Niin, se ei ehkä olekaan niin helppoa oppia kirjoista", sanoi mummo, "mutta nyt saatte kuulla, mitä minun äitini kerran kertoi minulle tästä maasta. Minä en ole käynyt koulua, minä, niin etten ole koskaan saanut kuulla siitä sen enempää, mutta sen, mitä äitini kertoi, minä olen muistanut kaiken ikäni."