Poika oli nyt kotiutunut Skansenille. Hän oli tutustunut kaikkiin siellä oleviin eläimiin ja tullut hyväksi ystäväksi monen kanssa. Ja täytyihän hänen myöntää, että täällä oli niin paljon opittavaa ja nähtävää, ettei hänen ollut vaikea saada aikaansa kulumaan. Mutta kyllä hänen ajatuksensa joka päivä kaihoten kulkivat Martti hanhikukkoon ja muihin matkatovereihin. "Ellei lupaukseni vain sitoisi minua", ajatteli hän, "niin kyllä kai löytäisin linnun, joka veisi minut heidän luokseen."
Voihan näyttää kummalliselta, ettei Klement Larsson ollut vapauttanut poikaa, mutta tulee muistaa, kuinka pyörällä pienen soittoniekan pää oli silloin, kun hän lähti Skansenilta. Sinä aamuna, jolloin hän lähti, hän kyllä oli aikonut asettaa Peukaloiselle ruokaa siniseen maljaan, mutta pahaksi onneksi hän ei ollut löytänyt sinistä maljaa. Sitten olivat kaikki skansenilaiset, lappalaiset, taalalaistytöt, työmiehet tulleet heittämään hänelle hyvästiään eikä hän ollut ehtinyt hankkia tuota sinistä maljaa. Lähtö läheni, eikä hänellä lopuksi olly muuta neuvoa kuin pyytää lappalaisukkoa avukseen. "On nyt niin, että muuan pikkukansan mies asuu täällä Skansenilla", sanoi Klement, "ja minä olen antanut hänelle vähän ruokaa joka aamu. Olkaa hyvä ja ottakaa nämä lantit, ostakaa niillä sininen malja ja pankaa siihen huomenna vähän maitoa ja puuroa ja asettakaa se Bollnäsin tuvan portaiden alle." Lappalainen näytti vähän ihmettelevän, mutta Klementillä ei ollut aikaa sen pitempiin selityksiin, sillä hänen täytyi rientää asemalle.
Lappalainen olikin mennyt ostamaan maljaa, mutta kun hän ei nähnyt sopivaa sinistä, hän osti valkoisen. Ja valkoiseen maljaan hän pani tunnollisesti ruokaa joka aamu.
Tällä tavalla poika ei ollut vapautunut lupauksestaan. Hän tiesi, että
Klement oli poissa, mutta itse hän ei ollut saanut matkalupaa.
Sinä yönä ikävöi poika tavallista enemmän vapauttaan, ja se johtui siitä, että nyt toden teolla oli tullut kevät. Hänen oli ollut monta kertaa matkallaan vaikea tulla toimeen kylmässä ja pahassa ilmassa, ja kun hän ensin tuli Skanseniin, hän oli ajatellut, että ehkä oli hyvä, että matka oli keskeytynyt, sillä varmaankin hän olisi paleltunut kuoliaaksi, jos olisi tullut Lappiin toukokuussa. Mutta nyt oli tullut lämmin, maa vihersi, koivut ja poppelit olivat verhoutuneet silkille välkkyviin lehtiin, kirsikkapuut ja kaikenlaiset hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, marjapensaissa oli jo pieniä raakileita, tammet kehittelivät varovasti auki lehtiään, herneet, kaalit ja pavut kukoistivat Skansenin kasvimaalla. "Nyt kai lienee lämmintä ja kaunista myös Lapissa", ajatteli poika. "Kovin tekisi mieleni istua Martti hanhikukon selässä tällaisena kauniina aamuna. Olisi suloista saada ratsastaa lämpimässä ja tyynessä ilmassa ja katsella maahan, nyt kun se on koreana vihreästä ruohosta ja ihanista kukkasista."
Tätä hän ajatteli siinä istuessaan, kun kotka yht'äkkiä ampui ilmasta alas ja istahti häkin katolle. "Tahdoin koettaa siipiäni nähdäkseni, kelpaavatko ne vielä mihinkään", sanoi Gorgo. "Et kai sinä luullut, että minä aioin jättää sinut vankeuteen? Nouse nyt minun selkääni, niin minä vien sinut takaisin matkatoveriesi luo."
"Se on mahdotonta", sanoi poika. "Minä olen kunniasanallani luvannut pysyä täällä, kunnes minut vapautetaan."
"Mitä tyhmyyksiä sinä puhut?" sanoi Gorgo. "Ensin ne ovat tuoneet sinut tänne vastoin sinun tahtoasi ja sitten ne ovat pakottaneet sinua lupaamaan, että jäät tänne! Sinä kai käsität, että semmoista lupausta ei tarvitse pitää." — "Minun on kuitenkin pakko se pitää", sanoi poika. "Kiitoksia paljon hyvästä tahdostasi, mutta sinä et voi auttaa minua."
"Enkö voi?" sanoi Gorgo. "Sen sinä saat pian nähdä." Ja samassa hän tarttui Niilo Holgerinpoikaan suurella, karvaisella jalallaan, kohosi hänen kanssaan taivaan pilviin ja katosi pohjoista kohti.