Mutta kotka ei kuitenkaan tahtonut luopua aikeistaan. "Kuulehan nyt, Peukaloinen", hän sanoi. "Minun siipeni voivat kantaa sinut minne tahtonetkin mennä ja minun silmäni saavat selkoa kaikesta, mitä tahdot löytää. Kerro minulle, minkä näköinen tuo mies on, jolle annoit lupauksesi, ja minä etsin hänet käsiini ja vien sinut hänen luokseen! Sitten olkoon sinun asiasi saada hänet päästämään sinut vapaaksi."
Tämä oli pojan mielestä hyvä ehdotus. "Minä huomaan kyllä, Gorgo, että olet viisaan linnun kasvattama", hän sanoi. Hän kertoi sitten hyvin tarkkaan, minkä näköinen Klement Larsson oli, ja lisäsi kuulleensa Skansenilla, että pieni soittoniekka oli kotoisin Helsinglannista.
"Me etsimme läpi koko Helsinglannin Lingbosta Mellansjöhön ja Storbergistä Huurnslantiin", sanoi kotka. "Huomenna ennen iltaa pääset sen miehen puheille."
"Nyt lupaat varmaan enemmän kuin voit pitää", sanoi poika. — "Kylläpä olisin huono kotka, ellen kelpaisi sen enempään", sanoi Gorgo.
Kun Gorgo ja Peukaloinen lähtivät liikkeelle Älvkarlebystä, olivat he hyviä ystäviä, ja poika asettui nyt ratsastamaan kotkan selkään. Sillä tavalla hän taas tuli nähneeksi niitä paikkoja, joiden yli kuljettiin. Silloin kun kotka oli kantanut häntä kynsissään, ei hän ollut mitään nähnyt. Se olikin ehkä hyvä, sillä jos hän olisi tiennyt, että oli sinä aamuna kulkenut semmoisten paikkain kuin Upsalan kukkulain, Österbyn suuren tehtaan, Dannemoran kaivoksen ja Örbyhusin vanhan linnan yli, hän olisi varmaan ollut hyvin pahoillaan siitä ettei saanut niitä nähdä.
Kotka kantoi häntä nyt hyvää vauhtia Gästriklannin yli. Eteläosassa ei ollut paljonkaan nähtävää. Siellä oli tasanko, joka melkein kaikkialla oli kuusimetsän peitossa. Mutta pohjoisempana kulki maakunnan poikki Taalain rajalta Pohjanlahteen kaunis seutu, jossa näkyi lehtoisia kukkuloita, kirkkaita järviä ja kuohuvia koskia. Täällä oli väkirikkaita pitäjiä valkoisten kirkkojensa ympärillä, teitä ja rautateitä kulki ristiin rastiin, talot olivat vihreiden puiden siimeksessä ja kukkivista puutarhoista nousi ilmaan suloista lemua.
Vesien varsilla oli useita suuria rautatehtaita, samanlaisia, joita poika oli nähnyt Bergslagenissa. Niitä oli siinä jokseenkin yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan aina mereen saakka, jossa oli iso, valkeataloinen kaupunki. Tämän varakkaan seudun pohjoispuolella alkoivat taas synkät salot, mutta siellä ei maa ollut tasaista, vaan nousi harjuiksi ja laskeutui laaksoiksi niinkuin myllertelevä meri.
"Tämä maa on puettu havuhameeseen ja kivipuseroon", ajatteli poika. "Mutta vyötäisillään sillä on verrattoman kallis vyö, sillä siihen on kirjailtu sinertäviä järviä ja kukkivia lehtoja, suuret rautatehtaat koristavat sitä kuin jalokivet, ja solkena on siinä kokonainen kaupunki linnoineen ja kirkkoineen ja taloineen."
Kun matkustajat olivat kulkeneet vähän matkaa pohjoista metsäseutua kohti, laskeutui Gorgo kaljun vuorenhuipun ylimmälle laelle, ja kun poika oli hypännyt maahan, sanoi kotka: "Täällä on riistaa metsässä ja minusta tuntuu kuin en voisi unohtaa vankeuttani enkä tuntea itseäni oikein vapaaksi, ellen ensin saa vähän metsästellä. Ei kai sinua pelota, jos minä jätän sinut?" — "Eihän minua taida kovin pelottaakaan", sanoi poika. — "Voit mennä mihin haluat, kunhan olet tässä auringon laskun aikana", sanoi kotka ja lensi tiehensä.
Pojasta tuntui vähän yksinäiseltä ja ikävältä, kun hän istui siinä kivellä ja katseli alastonta vuorimaata ja ympärillään olevia suuria metsiä. Mutta ei aikaakaan, kun hän kuuli laulua metsästä ja näki jotakin valkoista vilahtelevan puiden lomasta. Hän näki pian, että se oli sinikeltainen lippu, ja hän ymmärsi laulusta ja iloisesta hälinästä, että lippua kannettiin pitkän ihmisjonon etunenässä, mutta kesti kauan, ennen kuin hän saattoi nähdä, keitä kulkijat olivat. Lippua kannettiin luikertelevia polkuja myöten, ja poika istui ja ihmetteli, minne niiden, jotka sitä seurasivat, oli aikomus mennä. Hän ei voinut ajatellakaan, että ne tulisivat tänne rumaan autioon vuoristoon, missä hän oli. Mutta sinne ne kuitenkin tulivat. Siinä tuli lippu esille metsän rinnasta ja sen perässä tulivat yhtenä vilinänä kaikki, joille se oli tietä näyttänyt. Kukkulalla syntyi eloa ja hikettä, ja pojalla oli sinä päivänä niin paljon näkemistä, ettei hänellä ollut ikävä hetkeäkään.