Metsän päivä
Noin kymmenen vuotta sitten oli kulo polttanut sen vuorenharjanteen, johon Gorgo oli jättänyt Peukaloisen. Hiiltyneet puut oli kaadettu ja viety pois, ja palanut maa oli alkanut vihertää lähempänä metsää. Mutta suurin osa ylänköä oli kamalan alastonta ja autiota. Kalliopaasien välissä oli mustia kantoja muistuttamassa siitä, että täällä oli ollut suuri ja komea metsä, mutta palaneesta pohjasta ei pistänyt esiin nuoria puun taimia.
Ihmiset kummastelivat sitä, miksi vuoriylänkö niin hitaasti otti metsää, mutta eivät ajatelleet, että kun metsäpalo oli kulkenut tätä kautta, maa oli ollut kuivaa pitkän poudan jälkeen. Sentähden ei ollut sillä hyvä, että puut olivat palaneet ja että kaikki, mitä maassa kasvoi: kanerva ja pursu ja sammal ja puolukan varsikko, oli mennyt samaa tietä, vaan myöskin itse vuorta peittävä ruokamulta oli palon jälkeen muuttunut kuivaksi ja irtonaiseksi kuin tuhka. Se tuprusi ilmaan joka tuulenpuuskan puhaltaessa, ja kun ylänkö oli ilmojen tiessä, oli toinen paasi toisensa perästä puhdistunut. Sadevesi tietysti sekin osaltaan huuhtoi pois ruokamultaa, ja kun nyt vesi ja tuuli olivat puhdistaneet vuorta kymmenen vuotta, oli se niin alastoman näköinen, ettei voinut muuta luulla kuin että se oli pysyvä autiona maailman loppuun asti.
Mutta eräänä päivänä kesän alkupuolella kokoontuivat kaikki sen pitäjän lapset koulutalonsa edustalle. Jokaisella lapsella oli kuokka tai lapio olalla ja eväsnyytti kädessä. Kun kaikki olivat kokoontuneet, he lähtivät pitkässä jonossa metsään. Lippua kannettiin edellä, opettajat ja opettajattaret kulkivat kupeella ja viimeisenä tuli pari metsänvartijaa ja hevonen, joka veti kuormaa, missä oli petäjäntaimia ja kuusen siemeniä.
Jono ei pysähtynyt taloja lähellä oleviin koivulehtoihin, ei, se pyrki kauemmaksi metsään. Se seuraili vanhoja karjan uria, ja ketut pilkistivät ihmeissään pesistään ja katselivat kummastellen näitä karjankuljettajia. Se kulki vanhojen hiilihautojen ohitse, ja ristinokat raksuttelivat käyriä neniään ja kysyivät toisiltaan, mitä ihmeen hiilenpolttaja-ukkoja nämä olivat.
Ja niin he viimein tulivat suurelle, palaneelle ylängölle. Siellä olivat kivet paljaita, eikä niillä, niinkuin ennen, kasvanut hienoja vanamoita, paasien päällä ei ollut kaunista hopeasammalta eikä valkoista, herttaista jäkälää. Rotkoihin ja syvennyksiin kerääntyneen veden ympärillä ei ollut käenkaalia eikä lahnankukkia. Pienillä maapälvekkeillä, joita vielä oli joissakin halkeamissa ja kivien välissä, ei ollut kuolleenkouria, ei metsätähtiä, ei valkoista talvikkia, ei mitään tuosta vihreästä ja punaisesta ja keveästä ja sirosta, joka verhoaa metsän pohjan.
Oli kuin olisi harmaa vuoriylänkö valjennut, kun pitäjän kaikki lapset hajaantuivat sen päälle. Siinä oli taas iloa ja kauneutta, tuoreutta ja punerrusta. Siinä oi; nuorekkuutta ja kasvunhalua. Ehkä tuo hylätty raukka taas herää henkiin.
Kun lapset olivat levähtänet ja syöneet, he tarttuivat kuokkiinsa ja lapioihinsa ja alkoivat tehdä työtään. Metsänvartijat näyttivät heille, mitä heidän oli tehtävä, ja he istuttivat taimen toisensa perästä jokaiselle maapälvekkeelle minkä sattuivat löytämään.
Istutellessaan lapset käyskentelivät ja juttelivat keskenään siitä, kuinka ne pienet taimet, joita he panevat maahan, sitovat vähitellen maan niin, ettei tuuli pääse sitä viemään. Eikä sillä hyvä, vaan puiden alle muodostuu uuttakin maata. Ja siihen putoaa siemeniä, ja muutamien vuosien päästä he voivat poimia vattuja ja mustikoita täältä, missä nyt on vain paljasta kalliota, ja ne pienet taimet, joita he istuttavat maahan, kasvavat vähitellen suuriksi puiksi. Niistä rakennetaan vielä kerran suuria taloja ja komeita laivoja.
Mutta jos lapset eivät olisi tulleet tänne istuttamaan, kun vielä oli vähän maata halkeamissa, niin olisi tuuli ja vesi vienyt pois viimeisenkin mullan eikä vuori olisi enää koskaan voinut ruveta metsää kasvamaan.