LAPPALAISTEN LUONA
Hautajaiset olivat ohitse. Kaikki Oosa hanhitytön vieraat olivat menneet, ja hän istui yksinään pienessä hökkelissä, joka oli ollut hänen isänsä oma. Hän oli lukinnut oven saadakseen istua rauhassa ja ajatella veljeään. Hän muisteli kaikkea, mitä Pikku Matti oli tehnyt, ja muisteltavaa oli niin paljon, että hän ei tullut ruvenneeksi nukkumaan, vaan istui ylhäällä ei ainoastaan koko iltaa, vaan hyvän matkaa yötäkin. Mitä enemmän hän ajatteli veljeä, sitä paremmin hän ymmärsi, miten vaikeaa elämä oli oleva ilman häntä, ja viimein hän painoi päänsä pöytää vasten ja itki katkerasti. "Mitä minä nyt teen, kun ei Mattia enää ole", hän nyyhkytti.
Oli jo myöhäinen yö, ja Oosa hanhitytöllä oli ollut rasittava päivä, niin ettei ollut ihme, että uni valtasi hänet heti, kun hän painoi päänsä alas. Eikä ollut mikään ihme sekään, että hän uneksi siitä, jota juuri muisteli. Hänestä tuntui, kuin Matti olisi tullut elävänä huoneeseen hänen luokseen. "Nyt sinun, Oosa, pitää mennä etsimään isää", sanoi hän. — "Kuinka minä voin, kun en edes tiedä, missä hän on?" oli hän vastaavinaan. — "Älä siitä hätäile!" sanoi Pikku Matti reippaasti ja iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli. "Minä lähetän luoksesi erään, joka sinua auttaa."
Samassa kun Oosa hanhityttö oli kuullut nämä Matin sanat, koputettiin hänen kamarinsa ovelle. Se oli oikea koputus, ei mikään unissa kuultu. Mutta hän oli niin unessaan kiinni, ettei saanut selvää, mikä oli totta, mikä kuvittelua, ja mennessään avaamaan hän ajatteli: "Nyt tulee varmaankin se, jonka Pikku Matti lupasi lähettää minun luokseni."
Jos Oosa hanhitytön avatessa oven kynnyksellä olisi ollut sisar Hilma tai joku muu oikea ihminen, hän olisi heti ymmärtänyt, että uni oli loppunut, mutta nyt ei ollutkaan niin. Koputtaja oli näet pieni peukaloinen, joka ei ollut paljon pitempi kämmenen leveyttä. Vaikka oli myöhä yö, oli yhtä valoisaa kuin päivällä, ja Oosa näki heti, että tulija oli sama pikkarainen, jonka hän ja Pikku Matti olivat pari kertaa matkoillaan tavanneet. Silloin hän oli säikähtänyt häntä ja niin hän olisi tehnyt nytkin, jos olisi ollut aivan hereillä. Mutta hän luuli vielä uneksivansa ja siksi hän jäi tyynenä seisomaan. "Minä odotin juuri, että tuon Pikku Matti lähettää minulle apulaiseksi isää etsimään", ajatteli hän. Eihän hän ihan väärässä ollutkaan, sillä Peukaloinen tuli kuin tulikin puhumaan hänen kanssaan isästä. Kun pikku mies näki, ettei tyttö pelännyt häntä, hän selitti muutamin sanoin, mistä isä oli löydettävissä ja miten tytön oli meneteltävä päästäkseen hänen luokseen.
Hänen puhuessaan tuli Oosa hanhityttö vähitellen tajuihinsa, ja hänen lopettaessaan hän oli jo täysin hereillä. Ja silloin hän pelästyi sitä, että seisoi puhumassa sellaisen kanssa, joka ei ollut hänen maailmaansa, niin ettei muistanut sanoa edes kiitoksia eikä mitään, vaan juoksi sisään ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hän luuli näkevänsä, että pikkarainen tuli siitä pahoilleen, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän oli aivan suunniltaan pelosta ja riensi sänkyyn ja veti peiton silmilleen.
Mutta vaikka hän niin pelkäsi pikku miestä, ymmärsi hän hyvin, että se oli tarkoittanut hänen parastaan, ja seuraavana päivänä hän riensi tekemään juuri niinkuin häntä oli neuvottu.
Luossajauren pienen järven pohjoisrannalla, joka oli monta peninkulmaa Malmivaarasta pohjoiseen, oli pieni lappalaisleiri. Järven eteläpäässä kohosi isohko vuorenmöhkäle, nimeltään Kiirunavaara, jonka sanottiin olevan melkein paljasta rautamalmia. Koillispuolella oli toinen vuori, jonka nimi oli Luossavaara, ja siinäkin oli runsaasti rautaa. Näiden vuorten vaiheille rakennettiin parhaillaan rautatietä Jellivaarasta, ja Kiirunavaaran luo rakennettiin rautatieasemaa, matkustajahotellia ja asuntoja kaikille niille insinööreille ja työmiehille, joiden oli tultava asumaan sinne, kun malmin louhiminen oli alkava. Näin oli kokonainen pieni kaupunki pienine hauskoine taloineen kohoamassa seudulle, joka oli niin kaukana pohjoisessa, että pienet maata matavat vaivaiskoivut eivät saaneet lehtiään puhkeamaan ennen kuin juhannuksen jälkeen.
Länteen päin järvestä oli maa autio ja lakea, ja sinne oli, niinkuin sanoimme, asettunut kolttalappalaisia. He olivat tulleet sinne jokin kuukausi sitten, eivätkä he olleet tarvinneet pitkiä aikoja asuntonsa kuntoon saattamiseksi. Eivätkä he olleet poranneet eivätkä muuranneet asuntonsa perustusta, vaan valittuaan kuivan mukavan paikan järven läheltä he olivat vain hakanneet pari pajupensasta ja tasoittaneet muutamia mättäitä kotapaikan raivaamiseksi. Eikä heidän ollut tarvinnut veistää tai hakata monta päivää tukevien puuseinien pystyttämiseksi, ei heillä ollut puuhaa katon panosta, ei laudoittamisesta eikä ikkunoiden teosta, eikä ovien ja lukkojen laittamisesta. He olivat vain iskeneet kodan riu'ut lujasti maahan ja ripustaneet telttakankaan niiden päälle, ja samassa asunto oli melkein valmis. Eikä heidän ollut tarvinnut nähdä paljon vaivaa sisustaessaan ja kalustaessaan. Tärkeintä oli panna nahkoja ja vähän katajan oksia lattialle ja ripustaa iso pata, jossa he keittivät poronlihansa, ketjuun, joka kiinnitettiin kotariukujen latvaan.
Itäpuolella järveä asuvat uudisasukkaat, jotka puuhasivat kiireen vilkkaa saadakseen huoneensa valmiiksi ennen ankaran talven tuloa, ihmettelivät lappalaisia, jotka olivat kuljeskelleet täällä pohjoisessa monet, monet sadat vuodet eivätkä tarvinneet pakkasta ja myrskyjä vastaan parempaa suojaa kuin ohuet kodanseinänsä. Ja lappalaiset ihmettelivät uudisasukkaita, jotka hankkivat itselleen niin paljon ja niin raskasta työtä, koska ihminen elääkseen ei tarvitse muuta kuin joitakin poroja ja kodan.