Eräänä heinäkuun päivänä satoi Luossajaurella ihan kamalasti, ja lappalaiset, jotka eivät muuten ole paljon sisällä kesän aikana, olivat kömpineet kaikki yhteen kotaan ja istuivat tulen ympärillä kahvia juoden. Lappalaisten parhaillaan pakistessa kahvipannun ympärillä tuli venhe Kiirunan puolelta ja laski lappalaisten rantaan. Venheestä nousi työmies ja tyttö, joka saattoi olla noin kolme-, neljätoistavuotias. Lappalaiskoirat hyökkäsivät heitä kohti kovasti haukkuen, ja yksi lappalaisista pisti päänsä kodanaukosta nähdäkseen, mitä se oli. Hän ihastui nähdessään työmiehen. Tämä oli lappalaisten hyvä ystävä, ystävällinen ja puhelias mies, joka osasi puhua lapin kieltä, ja lappalainen hoihkaisi häntä tulemaan telttaan. "Sinä Söderberg tulet nyt ihan kuin kutsuttuna", sanoi hän. "Kahvipannu on tulella. Eihän sateessa voi mitään toimittaa. Tule sisään kertomaan meille jotakin uutta."

Työmies kömpi lappalaisten luo, ja suurella vaivalla ja nauraen ja meluten tehtiin hänelle ja tytölle tilaa pienessä kodassa, joka jo ennestään oli täpösen täynnä ihmisiä. Mies alkoi heti puhua lapinkieltä talonväen kanssa. Tyttö, joka oli hänen mukanaan, ei ymmärtänyt puheesta mitään, istui vain hiljaa ja katseli ihmeissään pataa ja kahvikattilaa, tulta ja savua, lappalaisukkoja ja -akkoja, koiria ja lapsia, seiniä ja lattiaa, kahvikuppeja ja piippuja, kirjavia vaatteita ja koristeltuja työkaluja. Kaikki oli hänelle uutta. Ei mikään ollut sellaista, mihin hän oli tottunut.

Mutta yht'äkkiä hänen piti lakata katselemasta ja kääntää silmänsä alas, sillä hän huomasi kaikkien kodassa olijain katselevan häntä. Söderberg oli kai puhunut hänestä jotakin, sillä nyt ottivat miehet ja naiset piippunysänsä suusta ja tuijottivat häneen. Hänen vieressään oleva lappalainen taputti häntä olalle, nyökytti päätään ja sanoi: "Hyvä, hyvä." Eräs lappalaisnainen kaatoi kahvia isoon kuppiin, joka ojennettiin hänelle touhukkaasti, ja eräs lappalaispoika, joka saattoi olla yhtä vanha kuin hän, pujottelihe istuvien välitse, kunnes pääsi hänen viereensä. Ja siinä hän loikoi ja katseli vain häntä.

Tyttö ymmärsi, että Söderberg kertoi lappalaisille, miten hän oli hommannut suuret hautajaiset veljelleen, Pikku Matille, mutta hän olisi toivonut, ettei Söderberg olisi puhunut niin paljon hänestä, vaan sen sijaan kysynyt lappalaisilta, tiesivätkö he mitään hänen isästään. Peukaloinen oli sanonut, että isä oli niiden lappalaisten luona, jotka olivat asettuneet Luossajauren länsipuolelle. Oosa oli pyytänyt ja saanut luvan tulla tänne sorajunalla etsimään isäänsä, sillä oikeita junia ei vielä kulkenut tällä radalla. Kaikki, sekä työmiehet että teettäjät, olivat auttaneet häntä parhaansa mukaan, ja eräs Kiirunan insinööri oli lähettänyt Söderbergin, joka osasi puhua lapinkieltä, hänen kanssaan järven yli isää tiedustelemaan. Hän oli toivonut tapaavansa hänet heti tänne tultuaan. Hän oli tarkastellut kaikkia kodassa olijoita, mutta kaikki olivat lappalaisväkeä. Isä ei ollut täällä.

Hän näki, että lappalaiset ja Söderberg tulivat yhä totisemmiksi, mitä kauemmin he puhuivat, ja lappalaiset pudistivat päätään ja koskettelivat otsaansa, niin kuin olisivat puhuneet jostakin, joka ei ollut oikein täysijärkinen. Silloin hän tuli niin rauhattomaksi, ettei enää malttanut istua hiljaa, vaan kysyi Söderbergiltä, mitä lappalaiset tiesivät hänen isästään.

"He sanovat hänen menneen kalastamaan", sanoi työmies. "He eivät tiedä, tuleeko hän takaisin tänä iltana, mutta niin pian kuin ilma paranee, lähtee yksi heistä häntä etsimään."

Sitten hän kääntyi lappalaisiin päin ja jatkoi innokkaasti keskustelua heidän kanssaan. Hän ei näkynyt tahtovan, että Oosa kyselisi häneltä sen enempää Jon Assarinpojasta.

* * * * *

Oli aamu ja kaunis ilma. Itse Ola Serka, lappalaisten ensimmäinen mies, oli sanonut menevänsä etsimään Jon Assarinpoikaa, mutta hän ei pitänyt kiirettä, vaan istui kyykyllään kodan edessä ja ajatteli Jon Assarinpoikaa ja mietti, miten hän ilmoittaisi hänelle, että hänen tyttärensä oli tullut häntä etsimään. Tämä oli tehtävä niin, ettei Jon Assarinpoika pelästyisi ja lähtisi pakoon, sillä hän oli omituinen mies, joka ei tahtonut nähdä lapsia. Hänen oli tapana sanoa, että kun hän näki lapsia, hänen mielensä tuli niin mustaksi, että hän ei kestänyt sitä.

Ola Serkan näin tuumiskellessa istuivat Oosa hanhityttö ja Aslak, nuori lappalaispoika, joka oli tuijottanut häneen illalla, kodan edustalla ja juttelivat. Aslak oli ollut koulussa ja osasi puhua ruotsia. Hän kertoi Oosalle saamelaisten elämästä ja vakuutti, että heillä oli paremmat olot kuin kenelläkään muulla. Oosasta ne olivat hirveät, ja sen hän sanoikin. "Sinä et tiedä, mitä puhut", sanoi Aslak. "Jäähän yhdeksi viikoksi meille, niin saat nähdä, että me olemme onnellisin kansa maailmassa!" — "Jos minä olisin täällä viikon, tukehtuisin jo kodan savuun", sanoi Oosa. — "Älä sano niin!" sanoi lappalaispoika. "Sinä et tiedä meistä mitään. Minä kun kerron sinulle jotakin, niin ymmärrät, että mitä kauemmin olet meidän luonamme, sitä paremmin sinä viihdyt."