Sitten Aslak rupesi kertomaan Oosalle, millaista silloin oli ollut, kun eräs tauti, hirmukuolema nimeltään, oli kulkenut maassa. Hän ei tiennyt, oliko se raivonnut oikeassa Saamemaassakin, jossa he nyt olivat, mutta Jemtlannissa se oli liikkunut niin kamalasti, että saamekansasta, joka asui siellä metsissä ja vuorilla, ei ollut jäänyt jäljelle muita kuin yksi viisitoistavuotias poika, eikä ruotsalaisista, jotka asuivat jokilaaksoissa, muita kuin tyttö, joka myöskin oli viidentoista vuoden vanha.
"Poika ja tyttö olivat kuljeskelleet autiossa maassa koko talven ihmisiä etsimässä, ja kevätpuoleen he olivat viimeinkin kohdanneet toisensa", kertoi Aslak edelleen. "Silloin ruotsalainen tyttö pyysi lappalaispoikaa tulemaan hänen mukanaan etelään, että hän pääsisi oman heimonsa luokse. Hän ei tahtonut enää jäädä Jemtlantiin, kun siellä ei ollut muuta kuin autioita taloja. 'Minä vien sinut minne tahdot', sanoi poika, 'mutta vasta talvella. Nyt on kevät, ja minun poroni kulkevat länteenpäin tuntureille, ja sinä tiedät, että meidän, jotka olemme saamekansaa, aina täytyy mennä sinne, minne meidän poromme vievät meitä.'
"Ruotsalainen tyttö oli rikkaiden vanhempien lapsi. Hän oli tottunut asumaan huoneessa, nukkumaan sängyssä ja syömään pöydän ääressä. Hän oli aina halveksinut köyhää tunturikansaa, ja hän luuli sellaisten, jotka asuvat paljaan taivaan alla, olevan hyvin onnettomia.
"Mutta häntä kammotti palata kotiinsa, koska siellä ei ollut muita kuin kuolleita. 'Anna minun sitten tulla mukanasi tuntureille', hän sanoi pojalle, 'ettei minun tarvitse kuljeskella täällä yksin ihmisääntä kuulematta!' Tähän poika kernaasti suostui, ja niin tyttö sai tulla porojen mukana tuntureille. Porolauma kaipasi hyviä jäkälälaitumia ja kulki joka päivä pitkät matkat. Ei ollut aikaa pystyttää kotaa. Piti heittäytyä maahan ja maata hangella sillä aikaa kun porot pysähtyivät syömään. Elukat tunsivat etelätuulen nyhtävän turkkiaan, ne tiesivät, että se muutamassa päivässä pyyhkäisee lumen tunturien rinteiltä. Tytön ja pojan piti rientää niiden perässä sulamaisillaan olevassa lumessa ja lähtemäisillään olevia jäitä myöten. Ehdittyään niin ylös vuorille, että havumetsä loppui ja vaivaiskoivut alkoivat, he levähtivät muutamia viikkoja ja odottivat, että lumi sulaisi ylemmiltä tuntureilta; sitten he nousivat ylemmäksi. Tyttö valitti ja voihki ja sanoi monta kertaa olevansa niin väsynyt, että tahtoi palata jokilaaksoon, mutta hän tuli kuitenkin mukana ennemmin kuin jäi yksin.
"Heidän tultuaan tunturilaitumille poika pystytti tytölle kodan kauniille vihreälle paikalle, joka vietti tunturipuroon päin. Illan tultua hän otti porot kiinni heittonuoralla, lypsi ne ja antoi hänelle maitoa. Hän kaivoi esiin kuivattua poronlihaa ja poronjuustoa, jota saamelaiset olivat piilottaneet ollessaan siellä viime kesänä. Tyttö vaikerteli yhtenään eikä ollut koskaan tyytyväinen. Hän ei tahtonut syödä kuivattua poronlihaa eikä poronjuustoa, eikä juoda poronmaitoa. Hän ei voinut tottua istumaan kyykyllään kodassa eikä makaamaan paljaalla maalla vuoteenaan vain poronnahka tai vähän risuja. Mutta tunturikansan poika vain nauroi hänen kaikerruksilleen ja oli yhtä hyvä hänelle.
"Muutamien päivien kuluttua tyttö tuli pojan luo, kun tämä lypsi vaatimiaan, ja tarjoutui auttamaan häntä.
"Hän teki myös tulen padan alle, missä poronliha keitettiin, ja kantoi vettä ja toi maitoa. Heillä oli nyt hyvä olla. Ilma oli lämmin ja ruokaa oli helppo saada. He kävivät yhdessä virittämässä linnunansoja, onkivat mullosia koskesta ja poimivat lakkoja suolta.
"Kesän loputtua he muuttivat niin paljon etelään päin, että tulivat havumetsän ja lehtimetsän rajalle, ja siihen he taas asettuivat olemaan. Nyt oli teurastusaika ja heillä oli työtä joka päivä, mutta sinä aikana olikin ruokaa vielä enemmän kuin kesällä. Kun lumi tuli ja järvet alkoivat jäätyä, siirtyivät he idemmäksi tiheään kuusimetsään. Kun kota oli saatu pystyyn, he ryhtyivät talvitöihin. Poika opetti tytön punomaan rihmaa poronsuonista, valmistamaan nahkoja, ompelemaan vaatteita ja jalkineita nahasta, tekemään kampoja ja työkaluja poronsarvista, hiihtämään ja ajamaan ahkiolla. Kun pimeä talvi oli mennyt ja aurinko paistoi melkein koko päivän, sanoi poika tytölle, että nyt hän saattoi lähteä saattamaan tätä etelään, jotta hän löytäisi oman heimonsa. Mutta silloin tyttö katsoi häntä ihmeissään. 'Miksi sinä tahdot lähettää minut pois?' hän sanoi. 'Haluatko sinä olla yksin porojen kanssa?' — 'Minähän luulin, että sinä halusit pois', sanoi poika. — 'Minä olen nyt elänyt saamekansan elämää melkein koko vuoden', sanoi tyttö. 'En minä enää voi palata oman heimoni luo elämään ahtaissa asunnoissa, kun kerran olen saanut vaeltaa vapaana tuntureilla ja metsässä. Älä aja minua pois, vaan anna minun jäädä tänne, sillä teidän elämänne on parempaa kuin meidän.'
"Ja tyttö jäi poian luo koko iäkseen eikä kaivannut koskaan jokilaaksojen kansaa eikä elämää siellä. Ja jos sinä, Oosa, vain jäisit tänne yhdeksi kuukaudeksikin, et sinä koskaan enää voisi erota meistä."
Näin sanoen päätti Aslak kertomuksensa; ja samassa otti hänen isänsä, Ola Serka, piipun suustaan ja kömpi pystyyn. Vanha Ola ymmärsi ruotsia enemmän kuin mitä tahtoi toisten tietävän, ja hän oli ymmärtänyt pojan puheen. Ja kuunnellessaan oli hänelle yht'äkkiä selvinnyt, miten hänen olisi meneteltävä sanoessaan Jon Assarinpojalle, että tytär oli tullut häntä etsimään.