* * * * *
Ola Serka meni Luossajauren rannalle ja kulki sitä pitkin, kunnes tuli miehen luo, joka istui kivellä ja onki. Onkijalla oli harmaantunut tukka ja kumara selkä. Silmät katselivat väsyneesti, ja hänessä oli jotakin herpaantunutta ja avutonta, niinkuin sellaisessa voi ajatella olevan, joka on koettanut opetella jotakin liian vaikeaa tai miettiä jotakin liian vaikeaa ja joka on murtunut ja käynyt alakuloiseksi siitä, ettei ole onnistunut.
"Taidat saada runsaasti kaloja, Jon, koska olet kököttänyt täällä koko yön onkimassa?" sanoi lappalainen lapinkielellä lähestyessään.
Toinen säpsähti ja katsoi tulijaan. Ongesta oli syötti poissa, eikä hänen vieressään rannalla ollut yhtään kalaa. Hän pani pian uuden syötin ja heitti ongen veteen. Sillä aikaa istahti lappalainen hänen viereensä.
"Minä tahtoisin puhua vähän sinun kanssasi", sanoi Ola. "Sinä tiedät, että minulla oli tytär, joka kuoli viime vuonna, ja häntä olemme aina ikävöineet kodassa." — "Niin, minä tiedän", sanoi onkimies kuivasti, ja hänen kasvojensa yli kulki pilvi, niinkuin hänestä olisi tuntunut vastenmeliseltä kuulla puhuttavan kuolleesta lapsesta. Hän puhui hyvää lappia. — "Mutta elämää ei pidä pilata surulla ja murheella", sanoi lappalainen. — "Eihän sitä pidä." — "Ja nyt minä olen ajatellut ottaa luokseni toisen lapsen. Eikö se olisi sinustakin viisasta?" — "Se riippuu siitä, minkälainen lapsi se on, Ola."
"Minä kerron sinulle, mitä minä tytöstä tiedän, Jon", sanoi Ola ja kertoi nyt kalastajalle, että juhannuksen aikaan oli kaksi lasta, poika ja tyttö, tullut Malmivaaralle etsimään isäänsä ja että ne, kuultuaan isän olevan poissa, olivat jääneet sinne häntä odottamaan. Mutta heidän siellä odottaessaan oli poika kuollut porauslaukauksesta, ja silloin tyttö oli tahtonut valmistaa hänelle suuret hautajaiset. Sitten Ola kertoi hyvin kauniisti, kuinka tuo pieni köyhä tyttö oli pakottanut kaikki ihmiset auttamaan häntä ja kuinka hän oli ollut niin reipas, että itse oli mennyt puhumaan tehtaanjohtajalle.
"Senkö tytön sinä tahtoisit ottaa kotaasi, Ola?" kysyi onkimies. — "Niin", sanoi lappalainen. "Kuullessamme sen emme voineet olla itkemättä kaikki tyynni, ja me sanoimme toisillemme, että niin hyvästä sisaresta tulee hyvä tytärkin ja että me toivoimme hänen tulevan meidän luoksemme." Toinen istui hetken hiljaa. Oli selvää, että hän jatkoi keskustelua ollakseen vain ystävälleen lappalaiselle mieliksi. "Hän on kai sinun heimoasi?" — "Ei", sanoi Ola, "hän ei kuulu saameheimoon." — "Onko hän jonkun uudisasukkaan tytär, niin että hän on tottunut elämään täällä pohjoisessa?" — "Ei, hän on kaukaa etelästä", sanoi Ola ja oli olevinaan niinkuin tämä ei merkitsisi mitään. Mutta asia näytti alkavan huvittaa onkimiestä. — "Silloin minä luulen, ettet voi ottaa häntä", sanoi hän. "Hän ei varmaankaan voi asua kodassa talvea, kun ei ole syntymästään siihen tottunut." — "Hän saa hyvät vanhemmat ja siskot kodassa", sanoi Ola Serka itsepäisesti. "Pahempi on olla yksin kuin palella."
Mutta onkimies innostui yhä enemmän estämään asiaa toteutumasta. Näytti niinkuin hän ei voisi sietää ajatusta, että lapsi, joka oli ruotsalaisista vanhemmista, tulisi lappalaisten luo. "Sanoithan sinä, että hänellä oli isä Malmivaaralla?" — "Hän on kuollut", sanoi lappalainen yksikantaan. — "Onko se ihan varma, Ola?" — "Se nyt on varma kysymättäkin", sanoi lappalainen ylenkatseellisesti. "Tottahan minä sen tiedän. Ei suinkaan tytön ja hänen veljensä olisi tarvinnut vaeltaa koko maan halki, jos heillä olisi ollut isä elossa? Ei kai lasten olisi tarvinnut itse elättää itseään, jos heillä olisi ollut isä? Ei kai tytön olisi tarvinnut itse mennä puhumaan johtajan kanssa, jos hänen isänsä olisi elänyt? Ei kai hänen tarvitsisi olla yksin nyt enää, kun koko saamekansa puhuu hänen reippaudestaan, jollei isä jo olisi kuollut? Tyttö kyllä uskoo isänsä elävän, mutta minä sanon, että hän on kuollut."
Raukeakatseinen mies kääntyi Olaan päin. "Ola, mikä on tytön nimi?" sanoi hän. Lappalainen mietti. — "Sitä minä en muista. Mutta minäpä menen kysymään." — "Kysymäänkö? Onko hän sitten jo täällä?" — "Hän on tuolla kodassa." — "Mitä, Ola? Oletko sinä sitten ottanut hänet luoksesi, ennen kuin tiedät, mitä hänen isänsä siitä sanoo?" — "Ei suinkaan minun tarvitse välittää hänen isästään. Ellei hän ole kuollut, niin hän on ainakin sellainen, ettei välitä lapsestaan. Olkoon iloinen, että toinen pitää siitä huolen."
Onkimies heitti vapansa ja nousi. Hän liikkui niin rivakasti kuin häneen olisi tullut uutta eloa. "Minä luulen, ettei se isä mahda olla samanlainen kuin muut ihmiset", jatkoi lappalainen. "Hän on ehkä sellainen synkän mielensä ajelema mies, joka ei jaksa tehdä työtä. Mitä tyttö semmoisella isällä tekee?"