Olan tätä sanoessa oli onkimies noussut rantatörmälle. "Minne sinä menet?" kysyi lappalainen. — "Minä lähden katsomaan sinun kasvattitytärtäsi, Ola." — "Se on hyvä", sanoi lappalainen. "Tule vain häntä katsomaan! Minä luulen, että sinäkin myönnät, että minä saan hyvän tyttären."
Ruotsalainen käveli niin nopeasti, että lappalainen tuskin voi seurata häntä. Pari askelta kuljettuaan Ola sanoi toverilleen: "Nyt minä muistankin, että sen tytön nimi, jonka aion ottaa luokseni, on Oosa Jonintytär." Toinen vain kiiruhti kulkuaan, ja Ola Serka oli niin hyvillään, että olisi tahtonut nauraa ääneen. Heidän tultuaan niin pitkälle, että kodat näkyivät, sanoi Ola vielä pari sanaa. "Hän on tullut saameväen luo etsimään isäänsä eikä tullakseen minun kasvatikseni, mutta ellei hän löydä isäänsä, niin minä mielelläni otan hänet kotaani." Toinen riensi eteenpäin vielä kovempaa vauhtia. "Arvasinpas minä, että hän pelästyy, kun minä uhkaan ottaa hänen tyttärensä saameheimon huostaan", sanoi Ola itsekseen.
Kun Kiirunan mies, joka oli soutanut Oosa hanhitytön lappalaisten leiriin, päivemmällä palasi takaisin, oli hänellä venheessään kaksi ihmistä, jotka istuivat vierekkäin tuhdolla ja pitelivät toisiaan kädestä, ikään kuin eivät enää koskaan tahtoisi erota. Ne olivat Jon Assarinpoika ja hänen tyttärensä. Molemmat olivat toisenlaiset kuin pari tuntia sitten, sillä Jon Assarinpoika ei ollut enää niin köyryselkäisen ja väsyneen näköinen, ja hänen silmänsä tuikkivat kirkkaina ja lempeinä, niinkuin hän nyt olisi saanut vastauksen siihen, mikä kauan oli vaivannut häntä, eikä Oosa hanhityttö katsellut ympärilleen niin viisaasti ja valppaasti kuin tavallisesti. Hänellä oli nyt aikaihminen, johon voi turvautua ja luottaa, ja näytti siltä, kuin hän taas olisi tulemassa lapseksi.
XLVI
ETELÄÄ KOHTI! ETELÄÄ KOHTI!
Ensimmäinen matkapäivä
Lauantaina lokakuun 1. p:nä.
Poika istui valkoisen hanhikukon selässä ja ratsasti ylhäällä pilvissä. Kolmekymmentäyksi villihanhea lensi järjestyneessä rintamassa reippaasti etelää kohti. Höyhenissä humisi ja monet siivet pieksivät vinkuen ilmaa, niin että oli vaikea kuulla omaa ääntään. Akka Kebnekaiselainen lensi etunenässä ja hänen jäljessään Yksi ja Kaksi, Kolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi, Martti hanhikukko ja Hienohöyhen. Ne kuusi nuorta hanhea, jotka viime syksystä alkaen olivat seuranneet laumaa, olivat nyt eronneet siitä koettaakseen tulla toimeen omin voimin. Sen sijaan oli vanhoilla hanhilla mukanaan kaksikymmentäkaksi hanhenpoikaa, jotka olivat tänä kesänä kasvaneet tunturilaaksossa. Yksitoista lensi oikealla ja yksitoista lensi vasemmalla ja ne koettivat parastaan pysyäkseen toisistaan yhtä pitkien välimatkain päässä kuin suuretkin.
Poikaparat eivät koskaan olleet tehneet pitempiä matkoja, ja alussa niiden oli vaikea seurata mukana tällä nopealla retkellä. "Akka Kebnekaiselainen! Akka Kebnekaiselainen!" ne huusivat surkealla äänellä. — "Mikä hätänä?" kysyi johtajahanhi. — "Meidän siipemme eivät jaksa liikkua. Meidän siipemme eivät jaksa liikkua", huusivat nuoret hanhet. — "Käy sitä paremmin kuta kauemmin lennätte", vastasi johtajahanhi eikä hiljentänyt vauhtiaan vähääkään, vaan jatkoi matkaansa niinkuin ennenkin. Ja näyttipä todellakin siltä, kuin hän olisi ollut oikeassa, sillä kun hanhenpojat olivat lentäneet pari tuntia, ne eivät enää valittaneet väsymystään. Mutta tunturilaaksossa ne olivat tottuneet syömään koko päivän, eikä kestänyt kauan, ennen kuin niiden alkoi tehdä mieli ruokaa.
"Akka, Akka, Akka Kebnekaiselainen!" huusivat hanhenpojat surkealla äänellä. — "Mikäs nyt hätänä?" kysyi johtajahanhi. — "Meidän on niin nälkä, ettemme jaksa lentää kauemmin", huusivat poikaset. — "Villihanhien täytyy oppia syömään ilmaa ja juomaan tuulta", vastasi johtajahanhi eikä pysähtynyt, vaan jatkoi matkaa niinkuin ennenkin. Näytti melkein siltä, kuin hanhenpojat olisivat tottuneet elämään ilmasta ja tuulesta, sillä kun ne olivat lentäneet vähän aikaa, eivät ne enää valittaneet nälkäänsä. Villihanhilauma oli vielä vuoristossa, ja vanhat hanhet huusivat jokaisen vuorenhuipun nimen, jonka ohitse he kulkivat, jotta ne tarttuisivat nuorten päähän. Mutta kun ne olivat jonkin aikaa huutaneet: "Tämä on Porstjokko, tämä on Sarjetjokko, tämä on Sulitelma", tuskastuivat nuoret taas.