"Akka! Akka! Akka!" huusivat ne sydäntä särkevällä äänellä. — "Mikä hätänä?" kysyi johtajahanhi. — "Emme saa mahtumaan päähämme useampia nimiä". — "Kuta enemmän päähänne pänttäätte, sitä enemmän sinne mahtuu", sanoi johtajahanhi ja huusi niinkuin ennenkin noita kummallisia nimiä.
Peukaloinen ajatteli, että jo oli ollutkin aika villihanhien lähteä matkalle etelää kohti, sillä lunta oli satanut niin paljon, että maa oli valkeana silmän kantamattomiin. Täytyi myöntää, että elämä tunturilaaksossa oli viime aikoina ollut sangen kolkkoa. Yhtä mittaa oli ollut sateista ja tuulista ja sumuista, ja jos ilma joskus oli kirkastunut, niin oli heti jäätänyt. Marjat ja sienet, joista poika oli kaiken kesää elänyt, olivat paleltuneet tai mädäntyneet, niin että hänen viimein oli täytynyt syödä raakaa kalaa, ja se ei ollut hänestä ollenkaan maistunut hyvältä. Päivät olivat lyhentyneet ja pitkät illat ja pimeät aamupuhteet olivat alkaneet tuntua aika ikäviltä, kun hän ei ollut aina jaksanut nukkuakaan niin kauan kuin aurinko oli poissa.
Nyt olivat hanhenpoikien siivet vihdoinkin kasvaneet niin pitkiksi, että matka etelää kohti oli voinut alkaa, ja poika oli niin iloinen, että hän sekä nauroi että lauloi ratsastaessaan hanhen selässä. Sillä hän ei ikävöinyt pois Lapista ainoastaan sen tähden, että siellä oli pimeää ja vähän ruokaa, vaan siihen oli muitakin syitä.
Ensimmältä hän ei ollut ollenkaan ikävöinyt sieltä pois. Hän ei ollut mielestään koskaan ennen ollut niin kauniissa ja ihanassa maassa, eikä hänellä ollut muita huolia kuin miten saisi estetyksi hyttyset syömästä häntä suuhunsa. Hänellä ei ollut suurtakaan iloa Martti hanhikukosta, sillä suuri valkoinen ei ajatellut muuta kuin Hienohöyhenen vartioimista eikä väistynyt askeltakaan hänen luotaan. Mutta sen sijaan hän oli turvautunut vanhaan Akkaan ja Gorgoon, ja näillä kolmella oli ollut monta hauskaa hetkeä toistensa seurassa. He olivat ottaneet hänet mukaansa monelle pitkälle retkelle. Poika oli seisonut Kebnekaisen lumisella huipulla ja katsellut jäätiköille, jotka olivat jyrkän, valkean keilan alla, ja hän oli käynyt monella muulla vuorella, joilla harva ihminen ennen häntä oli käynyt. Akka oli näyttänyt hänelle vuoriston kätkössä olevia laaksoja, joissa villipeura kävi laitumella, ja antanut hänen silmätä kallioluoliin, joissa sudet kasvattivat penikoitaan. Tietysti hän oli tutustunut myöskin kesyihin poroihin, joita kävi laumoittain laitumella suuren kauniin Tornion järven rannoilla, ja hän oli ollut alhaalla meren rannalla Stora Sjöfalletissa ja tervehtinyt karhuja ja vienyt siellä asuville karhuille terveisiä Bergslagenissa olevilta sukulaisilta. Kaikkialla oli maa ollut kaunista ja komeata. Hän oli hyvin iloinen siitä, että oli sen nähnyt, mutta ei hän juuri olisi tahtonut jäädä sinne asumaan. Hänen mielestään Akka oli ihan oikeassa sanoessaan, että tämän maan olisivat ruotsalaiset uudisasukkaat kernaasti voineet jättää rauhaan ja luovuttaa sen karhuille ja susille ja poroille ja villihanhille ja tunturipöllöille ja sopuleille ja lappalaisille, jotka olivat luodut siellä asumaan.
Eräänä päivänä Akka oli vienyt hänet yhteen noista suurista kaivosseuduista, ja hän oli löytänyt Pikku Matin makaamassa rikki ammuttuna erään kaivosaukon suulta. Sitä seuraavina päivinä poika ei ajatellut muuta kuin Oosa paran auttamista, mutta kun tyttö oli löytänyt isänsä eikä pojan enää tarvinnut tehdä mitään hänen hyväkseen, oli hän mieluimmin pysynyt kotona tunturilaaksossa, ja siitä pitäen hän oli vain ikävöinyt sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin Martti hanhikukon kanssa ja muuttua ihmiseksi. Hän halusi päästä ihmiseksi varsinkin sentähden, että Oosa hanhityttö uskaltaisi puhua hänen kanssaan eikä paiskaisi ovea kiinni ihan hänen nenänsä edessä.
Niin, hän oli onnellinen, kun nyt viimeinkin oltiin matkalla etelään päin. Hän heilutti hattuaan ja huusi eläköötä nähdessään ensimmäisen kuusimetsän, ja samalla tavalla hän tervehti ensimmäistä uudisasukkaan tupaa, ensimmäistä vuohta, ensimmäistä kissaa ja ensimmäisiä kanoja. Hän kulki komeiden vesiputousten yli, ja oikealla puolellaan hän näki kauniita vuoria, mutta semmoisiin hän nyt oli tottunut niin, että tuskin viitsi katsoa sinnepäinkään. Toista oli kun hän heti vuorien itäpuolella näki Kvikkjoen kappelin ja sen pienen pappilan ja pienen kirkonkylän. Se oli hänestä niin kaunista, että hänelle tuli vedet silmiin.
Yhtä mittaa hän tapasi muuttolintuja, joita nyt tuli paljon suuremmissa laumoissa kuin keväällä. "Minne matka, villihanhet?" huusivat muuttolinnut. "Minne matka?" — "Ulkomaille mekin niinkuin tekin!" vastasivat villihanhet. "Ulkomaille mekin niinkuin tekin!" — "Eiväthän poikanne vielä osaa lentääkään", huusivat toiset. "Noin pienillä siivillä ei lennetä meren yli."
Lappalaiset ja porot muuttivat parhaillaan tuntureilta. He vaelsivat hyvässä järjestyksessä: jonon etunenässä kulki lappalainen, sitten tuli karja, suuret härät ensimmäisinä, sitten rivi vetoporoja, jotka kantoivat lappalaisten telttoja ja tavaroita, ja viimeksi seitsemän kahdeksan ihmistä. Nähtyään porot villihanhet laskeutuivat vähän alemmaksi ja huusivat: "Kiitos kesästä! Kiitos kesästä!" — "Onnea matkalle ja tervetuloa takaisin!" vastasivat porot.
Mutta kun karhut näkivät villihanhien menevän, he osoittelivat heitä penikoilleen ja murisivat: "Katsokaas noita, jotka pelkäävät pientä pakkasta niin, etteivät uskalla jäädä talveksi kotiinsa!" Mutta vanhoilla villihanhilla oli vastaus valmiina, ja he huusivat poikasilleen: "Katsokaas noita, jotka ennemmin nukkuvat puoli vuotta kuin viitsivät vaeltaa etelään!"
Kuusimetsässä istuivat metsonpojat kokoon kyyristyneinä, höyhenet pörröllään ja viluissaan ja katselivat kaikkia noita suuria lintulaumoja, jotka iloiten ja riemuiten vaelsivat etelää kohti. "Milloin tulee meidän vuoromme?" he kysyivät emoltaan, "milloin tulee meidän vuoromme?" — "Te saatte jäädä isän ja äidin luo", sanoi emo. "Te saatte jäädä kotiin isän ja äidin luo."