Östbergin vuorella
Tiistaina lokakuun 4. p:nä
Jokainen, joka on vaeltanut vuoristossa, tietää, kuinka paljon vastusta on usvista, jotka vyöryvät esiin ja peittävät näköalan, niin ettei saa nähdä niin mitään kauniista vuorista, jotka kohoavat ympärillä. Usva voi tulla keskellä kesää, ja syksyllä sitä on mahdoton välttää. Niilo Holgerinpojalla oli ollut aika hyvä sääonni niin kauan kuin hän oli Lapissa; mutta villihanhet ehtivät tuskin huutaa, että nyt oltiin Jemtlannissa, kun usvat sakenivat hänen ympärilleen, niin ettei hän voinut nähdä mitään siitä maasta. Hän kulki sen yli kokonaisen päivän, tietämättä oliko se vuorimaata vaiko tasankoa.
Iltapäivällä villihanhet laskeutuivat vihreälle paikalle, joka vietti joka taholle, niin että hän ymmärsi oltavan kukkulan laella, mutta oliko se suuri vai pieni, siitä hän ei päässyt selville. Hän päätteli oltavan asutuilla seuduilla, koska oli kuulevinaan sekä ihmisten ääniä että tieltä kantautuvaa ajopelien vinkunaa, mutta hän ei ollut siitäkään varma.
Hänen olisi kovin tehnyt mieli mennä johonkin taloon, mutta hän pelkäsi eksyvänsä usvassa, eikä siis uskaltanut lähteä villihanhien luota. Kaikki oli kosteaa ja likomärkää. Joka heinänkorressa ja joka kasvin lehdessä riippui pieniä vesipisaroita, niin että hän sai rankkasateen niskaansa joka kerta kun vähänkin liikahti. "Eipä täällä ole juuri sen parempaa kuin vuorilaaksossakaan", hän ajatteli.
Mutta pari askelta hän kuitenkin uskalsi astua, ja nyt hän näki rakennuksen häämöttävän edessään. Se ei ollut erittäin iso, mutta siinä oli monta kerrosta: hän ei kuontunut näkemään sen huippua. Ovi oli kiinni ja koko talo näytti olevan asumaton. Hän ymmärsi heti, että se olikin vain näkötorni ja ettei sieltä saanut ruokaa eikä lämmintä. Mutta hän riensi kuitenkin kiireesti hanhikukon luo. "Hyvä Martti hanhikukko", sanoi hän, "ota minut selkääsi ja vie tuonne torniin! Täällä on niin märkää, etten voi nukkua, mutta sieltä ehkä löydän kuivan makuupaikan."
Martti hanhikukko oli heti valmis häntä auttamaan. Hän jätti pojan tornin parvekkeelle ja siellä tämä nukkui hyvässä rauhassa, kunnes aamuaurinko herätti hänet.
Mutta kun hän nyt avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, ei hän aluksi voinut ymmärtää, mitä näki ja missä oli. Hän oli kerran markkinoilla ollut teltassa ja nähnyt suuren panoraaman, ja hänestä tuntui, kuin hän nytkin olisi seisonut semmoisen suuren pyöreän teltan keskessä, jonka katto on korean punainen ja seinät ja lattiat maalattu kauniiksi ja avaraksi maisemaksi, jossa on suuria kyliä ja kirkkoja, peltoja ja teitä, rautatie ja kaupunkikin. Hän kyllä huomasi, ettei tämä ollut semmoinen, vaan että hän seisoi näkötornin huipulla, yllään punainen aamutaivas ja ympärillään oikea maa. Mutta hän oli niin tottumaton näkemään muuta kuin erämaita, ettei ollut ihme, että hän oli luullut sitä, mitä nyt näki ja joka oli oikeata viljelyksen rintamaata, tauluksi.
Yhtenä syynä siihen, että pojasta oli kuin taulua kaikki se, mitä hän näki, oli myöskin se, ettei millään paikalla maisemassa ollut sen tavallista ja oikeaa väriä. Näkötorni, jossa hän oli, oli rakennettu vuorelle, vuori oli saaressa, ja saari oli lähellä suuren sisäjärven itäistä rantaa. Mutta tämä järvi ei ollut harmaa niinkuin sisäjärvet tavallisesti ovat, vaan suuri osa sen pinnasta oli yhtä kirkas kuin aamutaivas ja sen monet syvät lahdet välkkyivät melkein mustina. Järven rannat eivät olleet vihreät, vaan ne loistivat vaalean keltaisina, sillä rantapeltojen sänki oli keltainen ja rantalehtojen lehdet olivat keltaiset. Tuon keltaisen ympärillä oli leveä havumetsävyö. Pojasta tuntui, kuin havumetsä ei koskaan olisi näyttänyt niin tummalta kuin tänä aamuna, mutta kenties se johtui siitä, että sen sisällä oleva lehtimetsä oli vaalennut.
Tämän mustan takana näkyi idässä vaalean sinertäviä kukkuloita, mutta pitkin koko läntistä taivaanrantaa oli pingotettu pitkä, välkkyvä kaari teräviä, monenmuotoisia vuorenhuippuja, joiden väri oli niin suloinen ja lempeä ja loistava, ettei poika osannut sanoa, oliko se punaista vai valkoista vaiko sinistä. Sille ei voinut antaa mitään nimeä.