Mutta poika käänsi silmänsä vuoristosta ja havumetsästä katsellakseen tarkemmin lähintä ympäristöään. Järven rannoilla, tuossa keltaisessa vyössä, hän huomasi toisen toisensa perästä punaisia kyliä ja valkoisia kirkkoja, ja idässä toisella puolen kapean salmen, joka erotti saaren mantereesta, hän näki kaupungin. Se oli rakennettu ihan järven rannalle, sen takana oli sitä suojaava vuori ja ylt'ympäriinsä oli tiheään asuttua seutua. "Onpa tämä kaupunki osannut löytää itselleen sopivan paikan", poika ajatteli. "Mikähän sen nimi mahtanee olla?"

Samassa hän säpsähti ja kääntyi katsomaan. Hän oli ollut niin kiintynyt seudun katselemiseen, ettei ollut huomannut, että torniin oli tullut ihmisiä. Nämä nousivat hyvää vauhtia portaita. Poika ehti parhaiksi pistäytyä piiloon, kun he jo olivat tornin huipulla.

Tulijat olivat nuoria retkeilijöitä. He puhuivat siitä, että olivat kulkeneet ristiin rastiin kautta koko Jemtlannin. He olivat iloissaan siitä, että olivat tulleet Östersundiin juuri edellisenä iltana, sillä nyt he saivat nähdä tuon suuren näköalan Östbergin vuorelta täällä Frösön saarella näin kirkkaana aamuna. Tästä he saattoivat nähdä kolmattakymmentä peninkulmaa kaikille suunnille, niin että he ennen lähtöään voivat luoda vielä viimeisen silmäyksen rakkaaseen Jemtlantiinsa. He osoittelivat ja nimittelivät toisilleen järven ympärillä olevia monia kirkkoja. "Tuolla on Sunne", sanoivat he, "ja tuolla näkyy Marby, ja tuolla Hallen. Tämä, joka näkyy suoraan pohjoisesta, on Rödön kirkko, ja se, joka on rautatien vieressä, on Mattmar." Sitten he alkoivat puhua vuorista. Lähin oli Oviksfjäll. Siitä olivat kaikki samaa mieltä. Mutta sitten he alkoivat arvella, missä Helagsfjäll mahtoi olla ja mitkä mahtoivat olla Hersongstötin huiput ja missä Sylin ja Snasahögin huiput ja missä Ooreskutan. Heidän tästä puhuessaan otti nuori tyttö kartan, levitti sen polvelleen ja alkoi tutkia sitä. Yht'äkkiä hän nosti silmänsä. "Kun minä katselen Jemtlantia tällä tavalla kartalta", hän sanoi, "niin on minusta aina kuin se olisi suuren komean vuoren näköinen. Minä odotan aina saavani kuulla jonkin kertomuksen siitä, että se kerran on seisonut pystyssä ja tähdännyt suoraan pilviin." — "Olisipa se ollut mahtava vuori", sanoi eräs toinen ja nauroi hänelle. — "Niin, ja sen tähden se kai kaatuikin kumoon. Mutta katso nyt itse, eikö se ole oikea vuori, jolla on leveä jalka ja terävä huippu!" — "Sopii hyvin, että tämmöinen vuorimaa on itsekin vuoren näköinen", sanoi muuan matkailijoista. "Mutta vaikka olen kuullut satuja Jemtlannista, en ole koskaan…" — "Oletko kuullut satuja Jemtlannista?" huusi nuori tyttö eikä malttanut hänen antaa puhua edes loppuun. "Silloin sinun täytyy heti kertoa. Se ei sovi missään niin hyvin kuin täällä ylhäällä, jonne näkyy koko maa."

Kaikki muut yhtyivät häneen, ja heidän toverinsa ei houkutteluttanut itseään, vaan alkoi heti.

Satu Jemtlannista

Siihen aikaan kun vielä oli jättiläisiä Jemtlannissa, tapahtui kerran, että vanha vuorijätti seisoi pihallaan ja harjasi asuntonsa edessä hevosiaan. Sitä tehdessään hän yht'äkkiä huomasi, että hevoset alkoivat vapista pelosta. "Mikäs teillä nyt on, heppaseni?" sanoi jättiläinen ja katseli ympärilleen saadakseen selville, mitä hevoset pelkäsivät. Hän ei voinut huomata karhuja eikä susiakaan läheisyydessä. Ainoa, minkä hän näki, oli matkamies, joka ei ollut läheskään niin suuri ja tanakka kuin hän, mutta joka kuitenkin oli aika kookas ja näytti olevan varsin väkevä; se kiipesi parhaillaan polkua, joka vei jättiläisen vuorimajaan.

Tuskin vanha jättiläinen oli nähnyt tulijan, kun hänkin alkoi vapista kiireestä kantapäähän samalla tavalla kuin hevosetkin. Hän ei malttanut lopettaa työtään, vaan riensi tupaan vaimonsa luo, joka istui ja kehräsi tappuroita värttinällä.

"Mikä nyt?" sanoi jättiläisakka. "Sinähän olet kalpea kuin lumivuori." — "Ei ole ihme, jos olen kalpea", sanoi jättiläinen, "sillä tuolta tulee matkämies, joka yhtä varmaan on Oosa-Tuur kuin sinä olet minun vaimoni." — "Sepä ei ollut mikään tervetullut vieras", sanoi jättiläisakka. "Etkö voi kääntää hänen silmiään niin, että hän luulee taloa vuoreksi ja kulkee meidän ovemme ohitse?" — "On myöhäistä enää koettaa sitä taikaa", sanoi jättiläinen. "Kuulen hänen jo aukaisevan porttia ja astuvan pihalle." — "Silloin on parasta, että menet piiloon ja annat minun yksin ottaa hänet vastaan", sanoi jättiläisen vaimo päättävästi. "Minä koetan toimia niin, ettei sen tee mieli aivan pian tulla meitä toista kertaa tervehtimään."

Tämä ehdotus oli jättiläisukon mielestä aivan erinomainen. Hän meni pirtin peräkamariin, ja akka istui pirtin karsinapenkillä ja kehräsi niin rauhallisesti, kuin ei olisi tiennyt mistään vaarasta.

Nyt on huomattava, että Jemtlannissa siihen aikaan oli aivan toisennäköistä kuin meidän päivinämme. Koko maa oli yksi ainoa suuri, litteä ylänkö, joka oli niin paljas ja kalju, ettei sen pinnalla kasvanut edes kuusia. Siellä ei ollut järviä, ei jokia, ei maata, mihin aura voi pystyä. Ei siellä ollut edes niitä vuoriakaan, jotka nyt ovat hajallaan mikä missäkin, ne seisoivat silloin vielä rivissä kaukana lännessä. Ihmiset eivät voineet elää ainoassakaan paikassa koko tuolla laajalla alueella, mutta jättiläiset viihtyivät siellä sitä paremmin. Heillä taisi kyllä olla osansa siinä, että maa oli noin autiota ja epäystävällistä, ja jättiläisellä mahtoi kyllä olla syytä levottomuuteensa nähdessään Oosa-Tuurin lähestyvän hänen majaansa. Hän tiesi, etteivät Oosat suvaitse niitä, jotka levittävät ympärilleen kylmyyttä, pimeyttä ja autiutta ja estävät maata muuttumasta rikkaaksi, hedelmällisemmäksi ja ihmisten asuttavaksi ja rakennettavaksi.