Kun Akka seuraavana päivänä eräässä syöttöpaikassa käyskenteli hiukan erillään muista, meni poika hänen luokseen ja kysyi, oliko totta se, mitä Bataki oli sanonut, ja Akan täytyi se myöntää todeksi. Silloin poika otti johtajahanhelta lupauksen, ettei tämä kertoisi asiasta Martti hanhikukolle. Sillä suuri valkoinen oli niin urhoollinen ja jalomielinen, että poika pelkäsi hänen saavan aikaan jonkin onnettomuuden, jos saisi tietää haltijan ehdot.
Sitten poika istui nyreissään ja äänettömänä hanhen selässä, pää riipuksissa, eikä katsellut ympärilleen. Hän kuuli villihanhien huutavan pojilleen, että nyt mennään Taalainmaahan ja että nyt he voivat nähdä Städjanin pohjoisessa ja että nyt he kulkevat Östedaljoen yli ja että nyt he ovat Hormundjärven päällä ja että heillä nyt on allaan Västerdalin laakso, mutta hän ei viitsinyt katsoa tuota kaikkea. "Minä kai saan vaeltaa villihanhien seurassa kaiken ikäni", ajatteli hän, "niin että kyllä minä saan nähdä tätä maata vielä ihan kylläksenikin."
Eikä hänen mielensä suinkaan kohentunut, kun villihanhet huusivat, että nyt tultiin juuri Vermlantiin ja että joki, joka kulki etelää kohti, oli Klarjoki. "Olen jo nähnyt niin monta jokea", ajatteli hän, "ettei minun enää tarvitse tästä välittää." Vaikka hän olisi ollutkin uteliaampi, ei hänellä olisi ollut paljonkaan näkemistä, sillä pohjoisessa Vermlannissa on vain suuria, yksitoikkoisia metsiä, joiden läpi kapea monikoskinen Klarjoki luikertelee. Siellä täällä näkyy hiilihauta, kaski, aho tai jokin matala musta tupa, jossa asuu suomalaisia. Mutta yleensä metsä on niin koskematonta, että luulisi olevansa kaukana Lapissa.
Villihanhet laskeutuivat nuorelle ruishalmeelle lähelle Klarjoen rantaa, ja kun linnut käyskentelivät siinä ja noukkivat tuoretta, vasta noussutta rukiin laihoa, kuuli poika naurua ja iloisia ääniä metsästä. Sieltä tuli seitsemän reipasta miestä, kontit selässä ja kirveet olalla Sinä päivänä pojan teki sanomattomasti mieli tavata ihmisiä, ja hän oikein ilostui, kun työmiehet riisuivat konttinsa ja heittäytyivät joen rannalle lepäämään. He puhuivat yhtä mittaa ja poika makasi mättään suojassa ja nautti siitä, että sai kuulla ihmisten ääntä. Hän sai pian tietää, että he olivat vermlantilaisia, jotka olivat matkalla Norlantiin työn hakuun. Ne olivat iloisia miehiä, ja heillä oli paljon puhumista, sillä he olivat olleet työssä eri paikkakunnilla. Mutta heidän puhellessaan sattui joku heistä sanomaan, että vaikka hän oli vaeltanut kautta koko Ruotsin, ei hän kuitenkaan ollut nähnyt ainoaakaan seutua, joka olisi ollut kauniimpi kuin läntisessä Vermlannissa sijaitseva Nordmarken, josta hän oli kotoisin.
"Saatatpa olla oikeassa, kun vain Nordmarkenin sijasta sanot
Fryksdalen, josta minä olen kotoisin", virkkoi toinen. — "Minä olen
Jössen kihlakunnasta", sanoi kolmas, "ja minä sanon, että se on
kauniimpi kuin sekä Nordmarken että Fryksdalen."
Nyt kävi selville, että nuo seitsemän miestä olivat kotoisin eri paikoista Vermlantia ja että jokaisen mielestä hänen oma kotiseutunsa oli kauniimpi ja parempi kuin muiden. Siitä syntyi kiivasta väittelyä, eikä kukaan voinut vakuuttaa toiselle olevansa oikeassa. Näytti melkein siltä kuin heistä jo tulisi vihamiehiä, kun pitkätukkainen ja tihrusilmäinen ukko sattui kulkemaan ohi. "Mitä ne miehet riitelevät?" sanoi hän. "Niinhän te huudatte, että kuuluu läpi koko metsän."
Eräs vermlantilaisista kääntyi nopeasti tulijaa kohden. "Oletko sinä suomalainen, kun käyskentelet näin kaukana metsässä?" — "Saatanpa olla", sanoi ukko. — "Se on hyvä se", sanoi mies. "Olen aina kuullut, että te suomalaiset olette viisaampia kuin muut ihmiset." — "Hyvä maine on kultaa kalliimpi", myönsi suomalaisukko. — "Me istumme tässä ja kiistelemme siitä, mikä Vermlannin osa on paras. Etköhän sinä rupeaisi ratkaisemaan meidän riitaamme, niin pääsisimme joutumasta vihamiehiksi tämän asian tähden?" — "Koetetaan panna kirkko keskelle kylää", sanoi suomalainen. "Mutta teidän täytyy malttaa vähän mieltänne, sillä minun on ensin kerrottava teille muuan vanha tarina."
"Oli kerran niin", alkoi suomalainen ja istuutui kivelle, "että se maa, joka on Vennerin pohjoispuolella, oli kovin kaamean näköinen maa. Se oli niin täynnä paljaita vuoria ja jyrkkiä kukkuloita, että siinä oli mahdotonta elää ja asua. Teitä ei voitu tehdä eikä peltoja perata. Mutta maa, joka oli Vennerin eteläpuolella, oli siihen aikaan yhtä hyvää ja helposti viljeltävää kuin se on tänäkin päivänä.
"Nyt tapahtui niin, että etelässä oli mahtava mies, jolla oli seitsemän poikaa. Pojat olivat kaikki reippaita ja voimakkaita miehiä, mutta he olivat ylpeitä ja olivat alinomaa riidassa keskenään, kun jokainen tahtoi olla toistaan parempi.
"Isää ei miellyttänyt tämä ainainen kinastelu, ja saadakseen sen loppumaan hän kutsui eräänä päivänä poikansa puheilleen ja kysyi heiltä, suostuvatko he siihen, että hän panee heidät koetukselle saadakseen selville, kuka heistä on etevin.