Hän tuli ensin takapihalle, joka oli niin avara kuin kaupungin tori, ja sen ympärillä oli pitkä rivi punaisia rakennuksia. Kuljettuaan sen poikki hän näki toisen talon, jossa asuinrakennuksen edessä oli kaitainen hiekkakäytävä ja suuri pihamaa ja takana vehmas puutarha. Päärakennus oli pieni ja vähäpätöinen, mutta pihan ympärillä kasvoi äärettömän korkeita pihlajia, jotka seisoivat niin tiheässä, että ne olivat kuin seinänä sen ympärillä, ja pojasta tuntui, kuin hän olisi tullut komeaan, korkeakattoiseen huoneeseen. Taivas kaareili sen päällä tummansinisenä, pihlajat olivat keltaiset ja suuret marjatertut punaiset, nurmi oli vielä vihreää, mutta sinä iltana oli häikäisevän kirkas kuutamo, ja se valaisi nurmikkoa niin voimakkaasti, että maa oli valkoista kuin hopea.
Ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja poika voi kulkea vapaasti minne tahtoi, ja tullessaan puutarhaan hän huomasi jotakin, josta melkein tuli hyvälle tuulelle. Hän oli kiivennyt pieneen pihlajaan syömään marjoja, mutta ennen kuin oli saanut tertun taitetuksi hän näki tuomen, joka sekin oli täynnä marjoja. Hän hivuttelihe alas pihlajasta ja kiipesi tuomeen, mutta tuskin hän oli tuomessa, kun näki viinimarjapensaan, jossa vielä riippui pitkiä, punaisia terttuja. Ja nyt hän näki, että koko puutarha oli täynnä karviaismarjoja ja vattuja ja orjantappuroita. Vihannesmaassa oli kaalia ja nauriita ja jok'ikisessä pensaassa marjoja. Ja tuossa käytävällä, ei, hänen silmänsä eivät pettäneet, siinä välkkyi kuutamossa suuri ihana omena.
Poika istahti nurmikolle suuren omenan ääreen ja alkoi puukollaan leikellä siitä pieniä palasia. "Saattaisihan tuota olla haltijanakin vaikka kaiken ikänsä, jos aina olisi niin helppo saada hyvää ruokaa kuin tässä paikassa", hän ajatteli.
Hän söi ja mietti ja mietti ja söi, ja viimein hän alkoi arvella, eikö mahtaisi olla yhtä hyvä jäädä tähän ja antaa villihanhien mennä etelään ilman häntä. "En ollenkaan ymmärrä, kuinka voin sanoa Martti hanhikukolle, etten voikaan palata kotiin", hän ajatteli. "On parasta, että kokonaan eroan hänestä. Voisinhan kerätä itselleni talven varan niinkuin oravatkin, ja jos minä asuisin jonkin tallin tai navetan pimeässä nurkassa, ei minun tarvitsisi paleltua kuoliaaksi."
Juuri ajatellessaan näin hän kuuli pienen suhauksen päänsä päällä, ja hetken kuluttua oli hänen vieressään maassa jotakin, joka oli kuin pieni lyhyt koivun kanto. Kanto kiertelihe ja kääntelihe ja sen päässä loisti kaksi valoisaa pistettä niinkuin tulikekälettä. Tämä oli kuin noiduttua, mutta poika huomasi pian, että kannolla oli kiverä nokka ja suuret höyhenseppeleet hehkuvien silmien ympärillä, ja silloin hän rauhoittui. "Olipa oikein hauska tavata jokin elävä olento", sanoi hän. "Kerroppas minulle, rouva kissapöllö, mikä tämän paikan nimi on ja keitä täällä asuu?"
Kissapöllö oli tänä iltana niinkuin kaikkina muinakin syysiltoina istunut tikapuiden päässä ja tähystellyt rottia hiekkakäytäviltä ja nurmikoilta. Mutta hänen ihmeekseen ei ollut näkynyt yhtä ainoaa harmaatakkia. Sen sijaan hän oli huomannut, että jokin ihmisen tapainen, vaikka paljon, paljon pienempi liikkui puutarhassa. "Se se on, joka pelottaa kaikki rotat", oli kissapöllö ajatellut. "Mikä ihmeen elukka tuo mahtaa olla? Ei se ole orava, eikä se ole kissanpoika eikä kärppäkään", ajatteli hän edelleen. "Luulin jo, että lintu, joka on niin kauan kuin minä asunut vanhassa herraskartanossa, olisi selvillä kaikesta, mitä maailmassa on. Mutta tästä minä en ymmärrä mitään."
Ja hän oli tuijottanut tuohon, joka liikuskeli hiekkakäytävällä, niin kauan, että hänen silmänsä alkoivat hehkua. Viimein oli uteliaisuus päässyt voitolle, niin että hän oli lentänyt maahan tarkastamaan vierasta lähemmin.
Kun poika alkoi puhua, kumartui pöllö eteenpäin ja tarkasteli häntä. "Ei sillä ole kynsiä eikä piikkejä", ajatteli hän, "mutta saattaahan sillä olla myrkkyhammas tai muu vieläkin vaarallisempi ase. Täytyy päästä vähän paremmin siitä perille, ennen kuin uskallan käydä hänen kimppuunsa."
"Talon nimi on Mårbacka", sanoi pöllö, "ja tässä on ennen vanhaan asunut herrasväkeä. Mutta mikäs sinä olet?" — "Tuumailen muuttaakseni tänne", sanoi poika vastaamatta pöllön kysymykseen. "Luuletko, että se voi käydä päinsä?" — "Miksikä ei, vaikk'ei tämä enää ole entisensä veroinen", sanoi pöllö, "mutta kyllähän tässä toimeen tulee. Se riippuu vain siitä, mistä aiot elää. Aiotko ruveta rottia pyydystämään?" — "Enhän toki", sanoi poika. "Pikemminkin saattavat rotat syödä minut kuin minä tehdä heille mitään pahaa." — "Ei se nyt suinkaan mahda olla niin vaaraton kuin sanoo olevansa", ajatteli kissapöllö. "Mutta minun pitää kuitenkin tehdä koetus." Hän kohosi ilmaan, ja samassa hän iski kyntensä Niilo Holgerinpojan olkapäähän ja alkoi tavoitella nokallaan hänen silmiään. Poika suojeli toisella kädellä silmiään ja koetti toisella päästää itseään irti. Samalla hän huusi apua kohti kurkkuaan. Hän huomasi olevansa oikein hengenvaarassa, ja hän ajatteli, että nyt oli varmaankin hänen viimeinen hetkensä tullut.
Nyt kerron siitä merkillisestä seikasta, että juuri sinä vuonna kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, mietti muuan ihminen sitä, että olisi kirjoitettava Ruotsinmaasta kirja, joka soveltuisi lasten luettavaksi koulussa. Hän oli miettinyt sitä joulusta syksyyn saakka, mutta ei ollut saanut kirjoitetuksi riviäkään, ja viimein hän oli kyllästynyt asiaan niin, että sanoi itselleen: "Et kelpaa tähän. Istu sepittämään satuja ja kertomuksia, niinkuin tapasi on, ja anna jonkun toisen kirjoittaa tuo kirja, jonka on oltava opettava ja vakavahenkinen ja jossa joka sanan pitää olla totta!"