Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Selma Lagerlöf

Hän oli jo melkein päättänyt luopua koko tuumasta, mutta kun hänestä kuitenkin olisi ollut hauskaa kirjoittaa jotakin kaunista Ruotsista, oli hänen vaikea jättää se tekemättä. Viimein johtui hänen mieleensä, ettei hän ehkä päässyt kirjoittamisen alkuun sentähden, että istui kaupungissa, jossa hänellä vain oli katuja ja talojen seiniä ympärillään. Jos hän lähtisi maalle, jossa voisi nähdä metsiä ja peltoja, sujuisi työ ehkä paremmin.

Hän oli kotoisin Vermlannista, ja hän oli selvillä siitä, että kirja oli aloitettava tästä maakunnasta. Ja ennen muuta hän päätti kertoa siitä paikasta, jossa oli kasvanut. Se oli ollut vanha herraskartano, joka oli ollut kaukana maailman kohinasta ja jossa oli säilynyt paljon vanhoja tapoja. Hän oli ajatellut, että lasten olisi hauska kuulla niistä monista töistä ja toimista, joita vuoden mittaan talossa suoriteltiin. Hän kertoo heille, kuinka hänen kotonaan oli vietetty joulua ja uutta vuotta ja pääsiäistä ja juhannusta, millaiset olivat olleet heidän huonekalunsa ja talouskapineensa, millaista oli ollut keittiössä ja aitoissa, navetassa ja tallissa, riihessä ja saunassa. Mutta kun hän ryhtyi kirjoittamaan tästä, ei kynä lähtenyt liikkeelle. Hän ei voinut ymmärtää, mikä siihen oli syynä, mutta niin se vain oli.

Olihan kyllä niinkin, että hän muisti kaiken tämän yhtä selvästi kuin jos yhä vielä olisi elänyt siinä. Mutta hän ajatteli, että kun hän kuitenkin matkustaa maalle, niin pitäisi ehkä matkustaa vanhaan kotitaloon ja katsella sitä, ennen kuin rupeaa siitä kirjoittamaan. Hän ei ollut käynyt siellä moneen vuoteen, ja hän ilostui, kun näin sai asiaa lähteäkseen sinne. Oikeastaan hän alituiseen ja kaikkialla ikävöi sinne. Hän näki kyllä, että muut paikat olivat sekä kauniimmat että paremmat, mutta ei missään tuntunut hänestä elämä niin turvalliselta ja hauskalta kuin se oli tuntunut vanhassa lapsuudenkodissa.

Ei ollut kuitenkaan niin helppo matkustaa kotiin kuin olisi luullut, sillä talo oli myyty vieraille, joita hän ei tuntenut. Hän ajatteli kyllä, että ne ottaisivat hänet hyvin vastaan, mutta hän ei tahtonut palata vanhaan kotiinsa istumaan ja puhelemaan vierasten ihmisten kanssa, vaan oikein muistellakseen, kuinka heillä oli oltu ja eletty ennen vanhaan. Sentähden hän järjesti saapumisensa sinne iltamyöhäiseksi, kun työt olivat loppuneet ja ihmiset sisällä.

Hän ei ollut koskaan tiennyt, että olisi niin vaikeaa tulla kotiin. Istuessaan rattailla ja ajaessaan vanhaa taloa kohti hän tunsi hetki hetkeltä nuortuvansa, ja pianpa hän ei enää ollutkaan vanha ihminen, jonka tukka jo alkoi käydä harmaaksi, vaan lyhythameinen ja pitkäpalmikkoinen tyttönen. Tuntiessaan jok'ikisen talon tien varrella hän ei osannut kuvitella muuta kuin että kaiken tuolla kotona täytyi olla niinkuin ennen maailmassa. Isä ja äiti ja sisaret seisovat portailla häntä vastassa, vanha emännöitsijä seisoo keittiön ikkunassa ja katselee, kuka sieltä ajaa, ja Nero ja Freija ja pari muuta koiraa laukkaavat esiin ja hyppivät häntä vasten.

Mitä lähemmäksi pihaa hän ehti, sitä iloisemmaksi hän tuli. Nyt oli syksy ja talossa oli työntäyteinen aika, mutta työn paljous kai aiheuttikin, ettei elämä kotona koskaan tuntunut ikävältä ja yksitoikkoiselta. Hän oli tullessaan nähnyt, että ihmiset nostivat perunoita, ja sitä ne varmaankin tekivät hänenkin kotonaan, niin että nyt oli ensiksikin jauhettava perunoita ja tehtävä perunajauhoja. Syksy oli ollut lämmin. Jokohan lie kaikki korjattu puutarhasta? Kaalit olivat varmaankin vielä ulkona. Ja jokohan humalat oli poimittu ja jokohan omenat?

Kunhan vain ei olisi suursiivousta kotona, sillä syysmarkkinat olivat tulossa. Markkinoiksi oli kaikki paikat puhdistettava ja kiilloitettava. Silloin oli suuri juhla, varsinkin palvelijoiden mielestä. Oli todella hauskaa tulla markkinoiden aattoiltana keittiöön ja nähdä lattia vasta pestynä ja katajoituna, seinät valkaistuina ja kupariastiat kirkkaina.

Kun markkinat olivat ohi, alkoivat työt heti uudelleen. Silloin oli ryhdyttävä liinan loukuttamiseen. Liina oli mätäkuun aikana ollut levällään niityllä mädäntyäkseen. Nyt se pantiin vanhaan saunaan ja suurta kiuasuunia lämmitettiin, jotta liina kuivuisi. Ja kun se oli oikein hyvin kuivunut, kutsuttiin kaikki naapurin naiset kokoon. He istuutuivat saunan eteen ja alkoivat hakata liinoja loukuilla saadakseen kuivista kasoista esille hienot valkoiset kuidut. Työtä tehdessään kävivät naiset pölystä harmaiksi, mutta kyllä he silti olivat yhtä iloisia. Koko päivän lotisivat loukut ja kävivät kielen, niin että kun lähestyi vanhaa saunaa, niin oli kuin olisi siinä pauhannut ainainen myrsky.

Kun liinat oli loukutettu, alettiin leipoa kuivia leipiä ja keritä lampaita, ja sitten tuli palvelijain muutto. Marraskuu tuli työteliäine teurastus- ja lihansuolaus- ja makkarantekopäivineen, ja silloin paistettiin verileipiä ja tehtiin kynttilöitä. Tähän aikaan tuli tavallisesti myöskin ompelijatar ompelemaan hameita kotikutoisesta villakankaasta, ja siinä kului pari hauskaa viikkoa, kun talon naiset istuivat yhdessä ompelemassa. Suutari, joka teki kenkiä talon kaikelle väelle, istui samaan aikaan renkituvassa, eikä koskaan uuvuttu katsomasta, kuinka hän leikkasi nahkaa ja pohjasi ja naulasi ja pani renkaita reikiin.

Mutta kiireisin aika oli joulun edellä. Lusian päivänä tuli kamarineitsyt, valkoisiin pukeutuneena ja kynttilä tukassa, ja tarjosi kahvia kaikille ihmisille kello viisi aamulla merkiksi siitä, että kahtena seuraavana viikkona ei saanut uniaan ajatella; nyt oli jouluolut pantava ja lipeäkala laitettava ja joululeivät leivottava ja joulupuhtaat tehtävä.