HOLGER NIILONPOJAN LUONA
Tiistaina marraskuun 8. p:nä.
Oli sumuinen ja raskas ilma sinä päivänä. Villihanhet olivat syöneet ateriansa niillä suurilla pelloilla, joita on Skurupin kirkon ympärillä, ja he istuivat ja lepäsivät ruokalepoaan, kun Akka tuli pojan luo. "Näyttää siltä kuin tulisi tyynet ilmat joksikin aikaa", hän sanoi, "ja minä luulen, että me matkustamme huomenna Itämeren yli." — "Vai niin", sanoi poika yksikantaan, sillä hänen kurkkuaan kuristi niin, ettei hän voinut puhua enempää. Hän oli sentään vielä toivonut Skoonessa ollessaan pääsevänsä lumouksestaan.
"Olemme nyt sangen lähellä Västra Vemmenhögiä", sanoi Akka, "ja minä ajattelin, että sinun ehkä tekisi mielesi pistäytyä kotonasi. Kestää kauan, ennen kuin saat nähdä ketään omaisistasi." — "Eikö liene parasta olla menemättä", sanoi poika, mutta äänestä kuului, että hän ilostui ehdotuksesta. — "Jos hanhikukko jää tänne meidän luoksemme, niin eihän voi tapahtua mitään onnettomuutta", sanoi Akka. "Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa selko siitä, kuinka ovat kotonasi asiat. Sinä ehkä voit auttaa heitä jollakin tavalla, vaikket muutukaan ihmiseksi." — "Sinä olet aivan oikeassa, Akka muori. Olisihan minun pitänyt tuota jo ennenkin ajatella", sanoi poika ja innostui ihan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ja johtajahanhi olivat matkalla Holger Niilonpojan luo, eikä kestänyt kauan, kun Akka jo laskeutui maahan kiviaidan taakse, joka oli mäkituvan pihan ympärillä. "Onpa merkillistä kuinka kaikki täällä on entisellään", sanoi poika ja kiipesi ketterästi aidan päälle nähdäkseen paremmin ympärilleen. "Tuntuu ihan kuin ei olisi kulunut päivääkään siitä kun istuin tässä ja näin teidän tulevan ylhäällä ilmassa."
"Onkohan sinun isälläsi pyssyä?" kysyi Akka yht'äkkiä. — "On", sanoi poika. "Sen pyssyn tähdenhän minä juuri jäin kotiin tuona sunnuntaina sen sijaan, että olisin mennyt kirkkoon." — "Sitten en uskalla jäädä tänne sinua odottamaan", sanoi Akka. "On parasta, että tulet tapaamaan meitä Smygehugin luona huomenaamuna varhain, niin saat jäädä kotiisi yöksi." — "Ei, älä lähde vielä, Akka muori!" sanoi poika ja hyppäsi alas aidan päältä. Hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta häntä aavistutti, että villihanhelle tai hänelle itselleen tapahtuisi jotakin, niin etteivät he enää koskaan voisi tavata toisiaan. "Te kyllä näette, että minä olen suruissani siitä, etten koskaan saa takaisin entistä hahmoani", hän jatkoi. "Mutta minä tahdon sanoa teille, etten kadu sitä, että lähdin viime keväänä teidän mukaanne. Ei, ennemmin minä olen tulematta ihmiseksi, kuin että tuo matka olisi jäänyt tekemättä."
Akka särpäsi ilmaa nokkaansa pari kertaa ennen kuin vastasi. "On muuan asia, josta olisin puhunut kanssasi jo ennen, mutta kun et aikonut palata ihmisten luo, niin ajattelin, ettei sillä ole mitään kiirettä. Mutta saattaahan olla hyvä, että se tulee sanotuksi." — "Te kyllä tiedätte, että minä kernaasti teen, mitä tahdotte", sanoi poika. — "Jos olet meidän seurassamme oppinut jotakin hyvää, Peukaloinen, niin ehkä olet oppinut sen, että tämän maailman ei pitäisi olla ainoastaan ihmisiä varten", sanoi johtajahanhi juhlallisesti. "Ajatelkaa, teillä on suuri maa, ja teillä olisi kyllä varaa jättää muutamia karuja kallioita ja liejuisia järviä ja soita ja autioita tuntureita ja kaukaisia metsiä meille eläinparoillekin, jotta me saisimme elää siellä rauhassa! Kaiken ikäni minua on vainottu ja ahdistettu. Olisi lohdullista tietää, että minunkin kaltaisellani on jossakin turvapaikka."
"Olisin iloiten auttanut teitä siinä asiassa, jos vain olisin voinut", sanoi poika, "mutta en kai minä millonkaan saa mitään vaikutusvaltaa ihmisiin." — "Ei, mehän puhumme tässä niinkuin emme enää koskaan tapaisi toisiamme", sanoi Akka, "ja huomenna me kai kuitenkin näemme toisemme. Nyt minun täytyy lähteä joukkoni luo." Hän lähti lentoon, mutta tuli takaisin, hiveli pari kertaa nokallaan Peukaloista ja lensi sitten viimeinkin tiehensä.
Oli kirkas päivä, mutta pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä, niin että poika voi mennä mihin tahtoi. Hän riensi navettaan, sillä hän tiesi lehmiltä saavansa tarkimmat tiedot. Navetassa oli surullisen näköistä. Keväällä oli siellä ollut kolme komeaa lehmää, mutta nyt siellä oli vain yksi. Se oli Ruusu, ja näki heti, että hän ikävöi tovereitaan. Hänen päänsä oli riipuksissa ja hän oli tuskin maistanutkaan ruokaansa.
"Päivää, Ruusu!" sanoi poika ja juoksi pelkäämättä parteen. "Kuinka isä ja äiti jaksavat? Kuinka kissa jaksaa ja kuinka hanhet ja kanat? Minne ovat joutuneet Kulta-Lilja ja Tähdikki?"