Kuultuaan pojan äänen Ruusu säpsähti ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut puskea tulijaa. Mutta hän ei enää ollut niin kiivas kuin ennen, vaan malttoi mielensä ja tarkasteli Niilo Holgerinpoikaa, ennen kuin iskisi sarvillaan. Poika oli yhtä pieni kuin lähtiessäänkin ja samoissa vaatteissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut entisensä lainen. Se Niilo Holgerinpoika, joka oli matkustanut pois keväällä, oli kävellyt hitaasti ja raskaasti ja hänen puheensa oli ollut velttoa ja hänen silmänsä uniset, mutta se, joka tuli takaisin, oli keveä ja ketterä, puhui reippaasti ja hänen silmänsä loistivat ja salamoivat. Hänellä oli myöskin niin reipas ryhti, että häntä pienuudestaan huolimatta täytyi kunnioittaa, ja vaikka hän itse ei näyttänyt iloiselta, muuttui se, joka hänet näki, iloiseksi.
"Muu!" ammui Ruusu. "Ne ovat sanoneet, että sinä olet muuttunut, mutta minä en ole oikein osannut sitä uskoa. Tervetuloa kotiin, Niilo Holgerinpoika, tervetuloa kotiin! Tämä on ensimmäinen iloinen hetkeni pitkästä kotvasta." — "Kiitoksia paljon, Ruusu!" sanoi poika ja tunsi tulevansa oikein iloiseksi tästä ystävällisestä vastaanotosta. "Sano nyt, kuinka on isän ja äidin laita!"
"Ei niillä ole ollut muuta kuin onnettomuuksia siitä pitäen kuin sinä lähdit", sanoi Ruusu. "Kaikista suurin onnettomuus oli se kallis hevonen, joka on seisonut syömässä koko kesän. Isäsi ei tahtoisi sitä ampuakaan, ja myydyksi hän ei ole sitä saanut. Hevosen tähdenhän ne on myyty sekä Kulta-Lilja että Tähdikki."
Pojan olisi oikeastaan tehnyt mieli tietää erästä toista asiaa, mutta hän oli niin hämillään, ettei kehdannut sitä suoraan kysyä. Sentähden hän vain sanoi: "Äiti varmaan pahastui kovin, kun sai nähdä, että Martti hanhikukko oli lentänyt tiehensä?"
"En minä luule että hän niin paljon olisi surrut hanhikukkoa, jos hän olisi tiennyt, kuinka hänen lähtönsä tapahtui. Nyt hän valittelee eniten sitä, että hänen oma poikansa hiipi kotoa pois ja vei hanhikukon mennessään."
"Vai niin, hän luulee, että minä varastin hanhikukon?" sanoi poika. — "Mitäpä hän muutakaan voisi luulla?" — "Isä ja äiti kai luulevat, että minä olen kuljeskellut koko kesän niinkuin mikäkin maankiertäjä?" — "Ne luulevat, että sinun asiasi ovat huonosti", sanoi Ruusu, "ja ne ovat surreet sinua niinkuin surraan silloin, kun kaikista rakkain on hävinnyt."
Poika poistui pian navetasta saatuaan kuulla tämän ja meni talliin. Se
oli pieni, mutta siisti ja soma. Näkyi kaikesta, että Holger
Niilonpoika oli koettanut laittaa niin, että tulokas viihtyisi.
Tallissa oli komea hevonen, joka oikein uhkui hyvinvointia.
"Päivää talliin!" sanoi poika. "Olen kuullut, että täällä on sairas hevonen. Et kai sinä ole se, kun näytät niin terveeltä ja hyvinvoivalta?" Hevonen käänsi päänsä ja katseli hyvin tarkasti poikaa. "Sinäkö olet se tämän talon poika?" sanoi hän. "Olen kuullut sinusta hyvin paljon pahaa. Mutta sinä olet niin siivon näköinen, etten mitenkään voisi luulla sinua häneksi, jos en tietäisi, että hänet on muutettu haltijaksi." — "Minä kyllä tiedän, että minusta jäi paha maine tähän taloon", sanoi Niilo Holgerinpoika. "Minun oma äitini luulee, että minä lähdin täältä varkaana, mutta se on yhdentekevä, sillä minä en aio kauan viipyä kotona. Ennen kuin lähden, tahtoisin kuitenkin tietää, mikä sinua vaivaa?"
"Ikävä, ettet jää", sanoi hevonen, "sillä minusta tuntuu kuin meistä voisi tulla hyvät ystävät. Minulla ei ole muuta vikaa kuin että olen saanut jotakin jalkaani, veitsen kärjen tai mikä tuo lienee. Se on niin piilossa, ettei tohtorikaan ole sitä löytänyt, mutta se pistää ja pistää niin, etten voi kävellä. Jos sinä puhuisit Holger Niilonpojalle, mikä minua vaivaa, niin minä luulen, että hän pian saisi minusta terveen. Olisin iloinen, jos minusta olisi jotakin hyötyä. Minua oikein hävettää, kun pitää seisoa syömässä eikä voi tehdä työtä."
"Olipa toki hyvä, ettei sinulla ole mitään oikeata tautia", sanoi Niilo Holgerinpoika. "Minun täytyy koettaa toimittaa niin, että paranet. Ei kai tee mitään, jos minä veitselläni piirrän jotakin kavioosi?"