Niilo Holgerinpoika oli juuri saanut tehdyksi sen mitä oli aikonut, kun kuuli ääniä pihalta. Hän raotti vähän tallin ovea ja katsoi ulos. Isä ja äiti tulivat maantieltä pihaan. Näkyi selvästi, että heitä painoi suru ja murhe. Äidin kasvoissa oli ryppyjä enemmän kuin ennen ja isän tukka oli harmaantunut. Äiti puhui isälle siitä, että tämän pitäisi koettaa saada lainaksi rahaa äidin lankomieheltä. "Ei, minä en enää tahdo lainata rahaa", sanoi isä. "Ei mikään ole niin vaikeaa kuin velassa oleminen. On parempi myydä tupa." — "Saattaisihan tuon myydäkin, ellei olisi sitä poikaa", sanoi äiti. "Mutta minne hän joutuu, jos hän jonakin päivänä tulee kotiin köyhänä ja kurjana, niinkuin varmaan tulee, ja me olemme poissa?" — "Niinhän se on", sanoi isä, "mutta meidän täytyy pyytää niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme, ottamaan hänet ystävällisesti vastaan ja sanomaan hänelle, että me odotamme häntä. Emme sano hänelle pahaa sanaa, olkoonpa hän millainen tahansa. Emmehän, äiti?" — "Eipä ei! Jos hän vain olisi täällä, niin että tietäisin, ettei hänen tarvitse kulkea nälissään ja viluissaan, niin enpä välittäisi mistään muusta."
Tämän sanottuaan isä ja äiti menivät sisään, eikä poika enää voinut kuulla, mitä muuta he puhuivat. Hän ilostui ja tuli hyvin liikuttuneeksi kuullessaan, että he rakastivat häntä näin paljon, vaikka luulivat, että hän oli joutunut aivan hunningolle, ja hänen teki mielensä rientää heidän luokseen. "Mutta ehkä heidän surunsa kaksinkertaistuu, jos he saavat nähdä minut semmoisena kuin nyt olen", ajatteli hän.
Hänen seisoessaan ja miettiessään pysähtyivät kärryt portin taa. Poika oli vähällä huutaa hämmästyksestä, sillä ne, jotka nousivat rattailta ja tulivat pihaan, eivät voineet olla ketään muita kuin Oosa hanhityttö ja hänen isänsä. He kulkivat käsikkäin ovea kohti ja olivat hiljaisia ja totisen näköisiä, mutta heidän silmistään loisti onni. Kun he olivat tulleet noin keskipihalle, pysähdytti Oosa hanhityttö isänsä ja sanoi hänelle: "Sinä kai muistat, isä, ettei saa sanoa heille mitään puukengistä eikä hanhista eikä peukaloisesta, joka oli niin Niilo Holgerinpojan näköinen, että minä olen ihan varma siitä, että se oli hän." — "Eihän toki", sanoi Jon Assarinpoika. "Minä sanon vain, että heidän poikansa auttoi sinua monta kertaa, kun sinä etsit minua, ja että me sentähden olemme tulleet tänne kysymään heiltä, emmekö me puolestamme voisi auttaa heitä, kun minä olen varakas mies ja minulla on enemmän kuin tarvitsen, kun löysin sen kaivoksen sieltä pohjoisesta." — "Niin niin, minä kyllä tiedän, että sinä osaat puhua niinkuin pitää", sanoi Oosa. "Minä vain tahtoisin muistuttaa sinua, ettet mainitsisi siitä yhdestä asiasta."
He menivät tupaan ja pojan olisi kovin tehnyt mieli kuulla, mitä siellä sisällä puhuttiin, mutta hän ei uskaltanut mennä pihamaalle. Ei kestänytkään kovin kauan, kun he tulivat takaisin, ja silloin isä ja äiti saattoivat heitä portille. Oli oikein ihmeellistä nähdä, kuinka iloisilta he nyt näyttivät. He olivat ihan kuin uusia ihmisiä.
Kun vieraat olivat menneet, seisoivat isä ja äiti vielä portilla ja katselivat heidän jälkeensä. "Nyt minä en enää huoli surra, kun olen kuullut niin paljon hyvää Niilosta", sanoi äiti. — "Eiväthän ne kertoneet pojasta niinkään paljon", sanoi isä. — "Eikö siinä ollut tarpeeksi, että he tulivat varta vasten sanomaan tahtovansa antaa meille rahaa niin paljon kuin tarvitsemme, sentähden että meidän Niilomme oli heitä auttanut. Minun mielestäni sinun olisi pitänyt ottaa vastaan heidän tarjouksensa." — "Ei, äiti, minä en ota vastaan keneltäkään rahaa, en lahjaksi enkä lainaksi. Ensin minä maksan velkani ja sitten me työnteolla koetamme päästä entisellemme. Emmehän vielä ole niin pilavanhoja, äiti." Isä nauroi tätä sanoessaan. — "Näyttääpä melkein siltä kuin sinusta olisi hauskaa myydä tämä paikka, jonka hyväksi olemme niin uurastaneet", sanoi äiti. — "Sinä kyllä tiedät, miksi minä nauran", sanoi isä. "Pojan häviäminen se minua painoi niin, että olen ollut ihan kuin voimaton, mutta kun minä tiedän, että hän elää ja on hyvillä jäljillä, niin saatpa nähdä, että Holger Niilonpoika vielä kykenee johonkin."
Äiti meni tupaan, mutta pojalle tuli kiire painautua nurkkaan, sillä isä tuli talliin katsomaan hevosta. Hän meni pilttuuseen ja nosti tapansa mukaan hevosen jalkaa koettaakseen saada selville, mikä sitä vaivasi. "Mitä tämä on?" sanoi isä, sillä hän näki, että kavioon oli piirretty joitakin kirjaimia. "Ota rauta jalasta!" luki hän ja alkoi tarkastella ja tunnustella kavion pohjaa. "Siinä on totta tosiaan jotakin terävää", mutisi hän hetken päästä.
Kun isä puuhaili hevosen kimpussa ja poika istui tallin nurkassa piilossa, tapahtui, että taloon tuli toisiakin vieraita. Oli nimittäin käynyt niin, että kun Martti hanhikukko oli niin lähellä vanhaa kotiaan, hänessä oli herännyt vastustamaton halu näyttää vaimonsa ja lapsensa vanhoille tovereilleen entisessä kodissa, ja niinpä hän oli sen pitemmittä mutkitta ottanut mukaansa Hienohöyhenen ja hanhenpojat ja lentänyt tiehensä.
Ei ollut ketään Holger Niilonpojan pihalla, kun Martti hanhikukko tuli perille, ja hän laskeutui maahan kaikessa rauhassa ja käyskenteli paikasta toiseen ja näytteli Hienohöyhenelle, kuinka komeasti hän oli elellyt ollessaan kesy hanhi. Kun he olivat tarkastelleet pihamaan, hän huomasi että navetan ovi oli auki. "Katsokaapas pikimmältään tännekin", hän sanoi, "niin saatte nähdä, missä minä asuin ennen maailmassa! Se oli toista kuin se meidän soissa ja rämeissä rämpiminen."
Hanhikukko seisoi kynnyksellä ja katsoi navettaan. "Täällä ei ole ketään ihmistä", hän sanoi. "Tule Hienohöyhen, niin saat nähdä hanhenkarsinan! Älä pelkää! Ei tämä ole vähääkään vaarallista."
Ja niin astuivat hanhikukko, Hienohöyhen ja kaikki kuusi hanhenpoikaa suoraa päätä hanhikarsinaan nähdäkseen, missä komeudessa ja ihanuudessa suuri valkoinen oli elänyt, ennen kuin oli joutunut villihanhien pariin.