"Niin, näin sitä ennen elettiin. Tuolla oli minun paikkani ja tuossa oli ruoka-allas, joka oli aina täynnä kauroja ja vettä", hän sanoi. "Odottakaahan, täällä on vielä vähän ruokaa nytkin!" Ja hanhikukko juoksi altaalle ja alkoi särpää suuhunsa kauroja.
Mutta Hienohöyhen oli käynyt levottomaksi. "Mennään ulos jo!" hän sanoi. — "Muutama jyvänen vielä!" sanoi hanhikukko. Mutta samassa häneltä pääsi kova huuto ja hän riensi ovea kohti. Mutta se oli myöhäistä. Ovi paukahti kiinni, emäntä seisoi ulkona ja pani oven säppiin, ja siinä he nyt olivat satimessa!
Isä oli vetänyt terävän raudanpalasen Mustan jalasta ja seisoi tyytyväisenä ja hyväili hevostaan, kun äiti tuli talliin. "Tule ja katso, isä, millaisen saaliin minä olen saanut!" sanoi hän. — "Ei, odotahan, äiti, ja katso ensin tänne!" sanoi isä. "Nyt minä olen selvillä, mikä hevosta vaivasi." — "Näyttää siltä kuin onni taas alkaisi seurata meitä", sanoi äiti. "Ajatteles, että se suuri hanhikukko, joka katosi keväällä, lieneekin lähtenyt villihanhien mukana! Se on tullut takaisin ja tuonut tullessaan seitsemän villihanhea. Ne menivät hanhikarsinaan, ja minä telkesin ne sinne kaikki tyynni." — "Sepä nyt oli merkillistä", sanoi Holger Niilonpoika. "Mutta tiedätkö, äiti, parasta siinä on se, ettei meidän enää tarvitse uskoa, että poika vei hanhikukon mennessään." — "Niinpä todellakin. Mutta tiedätkö, että meidän taitaa täytyä teurastaa ne jo tänä iltana. Parin päivän perästä on Martin markkinat, ja meidän on pidettävä kiirettä, jos mieli jouduttaa ne kaupunkiin." — "Minusta on sääli teurastaa hanhikukko, kun se on tullut niin suuressa seurassa", sanoi Holger Niilonpoika. — "Jos olisi toiset ajat, niin saisihan se elää, mutta kun me itsekin muutamme täältä, niin emmehän voi pitää hanhiakaan." — "Niin, olet oikeassa." — "Tule sitten, niin kannetaan ne tupaan", sanoi äiti.
He menivät pois ja hetken kuluttua poika näki, kuinka isä tuli kantaen kainalossaan Hienohöyhentä ja Martti hanhikukkoa, ja meni huoneeseen äidin kanssa. Hanhikukko huusi: "Peukaloinen, auta! Peukaloinen, auta!" niinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä oli hätä, vaikkei hän tietänyt, että poika oli lähitienoilla.
Niilo Holgerinpoika kuuli kyllä hänen huutonsa, mutta ei kuitenkaan liikahtanut tallin ovelta. Hän ei ollut liikahtamatta sentähden, että tiesi sen koituvan itselleen hyväksi, jos hanhikukko pantaisiin teurastuspenkkiin — hän ei sitä sillä hetkellä muistanutkaan — vaan sentähden, että jos mieli pelastaa hanhikukko, hänen täytyi näyttäytyä isälle ja äidille, ja se oli hänestä hyvin vastenmielistä. "Eihän niillä ilmankaan ole hyvä olla", hän ajatteli. "Täytyykö minun tuottaa heille vielä tämä suru?"
Mutta kun ovi oli pamahtanut kiinni, tuli pojalle kiire. Hän riensi pihamaan yli, hyppäsi ulko-oven edessä olevalle tammilaudalle ja juoksi porstuaan. Siellä hän vanhasta tottumuksesta pudisti jalastaan puukengät ja lähestyi ovea. Mutta hänen oli yhäkin niin vaikea näyttäytyä isälle ja äidille, ettei hän jaksanut nostaa kättään kolkuttaakseen. "Kuulehan sinä", hän ajatteli, "tässähän on kysymys Martti hanhikukosta, hänestä, joka on ollut sinun paras ystäväsi aina siitä lähtien, kun seisoit tässä viimeksi."
Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti kaiken, mitä hän ja hanhikukko olivat kokeneet jäisillä järvillä ja myrskyisillä merillä ja vaarallisten petoeläinten keskessä. Hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta ja rakkaudesta, ja hän voitti itsensä ja kolkutti oveen.
"Onko siellä joku, joka tahtoo tulla sisään?" sanoi isä ja avasi.
"Äiti, te ette saa koskea hanhikukkoon!" huusi poika ja samassa pääsi hanhikukolta ja Hienohöyheneltä, jotka oli sidottu penkkiin, ilonhuudahdus, niin että hän kuuli heidän vielä olevan elossa.
Mutta pääsipä äidiltäkin ilonhuudahdus. "Ei, mutta kylläpä sinusta on tullut iso ja komea poika!" huusi hän.