Poika ei ollut tullut tupaan, vaan seisoi kynnyksellä, niinkuin semmoinen, joka ei oikein tiedä, kuinka hänet otetaan vastaan. "Jumalalle olkoon kiitos, että olet taas täällä!" sanoi äiti. "Tule sisään! Tule sisään!" — "Ole tervetullut", sanoi isä, eikä saanut sen enempää sanotuksi.
Mutta poika seisoi vielä kynnyksellä. Hän ei voinut ymmärtää, että he ilostuivat nähdessään hänet, kun hän oli semmoinen. Mutta silloin tuli äiti ja syleili häntä ja veti hänet huoneeseen, ja silloin hän huomasi, kuinka oikein oli.
"Hyvät ystävät, minähän olen suuri, minähän olen ihminen!"
LV
JÄÄHYVÄISET VILLIHANHILLE
Keskiviikkona marraskuun 9. p:nä.
Poika nousi ennen päivän valkenemista seuraavana aamuna ja käyskenteli merenrantaan. Hän seisoi rannalla vähän matkaa itäänpäin Smygen kalastajakylästä. Oli vielä hämärä. Hän oli aivan yksin. Hän oli käynyt karsinassa Martti hanhikukon luona ja koettanut herättää häntä. Mutta suuri valkoinen ei ollut tahtonut lähteä kotoa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, pistänyt vain päänsä takaisin siiven alle ja nukkunut uudelleen.
Näytti tulevan ihmeen kaunis ja kirkas päivä. Oli melkein yhtä ihana ilma kuin sinä kevätpäivänä, jona villihanhet olivat tulleet meren yli Skooneen. Meri oli tyyni ja kirkas. Tuuli ei hengähtänytkään, ja poika ajatteli, että villihanhien olisi helppo lentää meren poikki.
Hän itse oli vielä kuin huumeessa. Milloin hän oli mielestään haltija, milloin ihminen. Nähdessään kiviaidan tien vieressä hän pelkäsi mennä edemmäksi, ennen kuin oli ottanut selkoa siitä, väijyikö sen takana jokin petoeläin. Kohta hän taas nauroi itselleen ja oli iloinen siitä, että oli niin suuri ja voimakas, ettei hänen tarvinnut mitään pelätä.
Tultuaan meren rannalle hän asettui seisomaan ihan veden rajaan, että villihanhet näkisivät hänet. Oli suuri muuttopäivä. Hän kuuli yhtä mittaa houkutteluhuutoja ylhäältä ilmasta. Hän hymyili itsekseen ajatellessaan, ettei kukaan niinkuin hän ollut selvillä siitä, mitä linnut huusivat toisilleen.