Kun kokousta aiotaan pitää, silloin hirvet, kauriit, jänikset, ketut ja muut nelijalkaiset tulevat Kullabergiin jo edellisenä yönä, etteivät ihmiset heitä huomaisi. Kohta ennen auringon nousua he kaikki kokoontuvat kisakentälle, jona on kanervakangas vasemmalla puolen tietä, melko lähellä vuoren äärimmäistä niemeä.
Leikkipaikan ympärillä on joka puolella pyöreitä kivimäkiä, jotka peittävät sen jokaisen silmältä, ken ei satu tulemaan aivan lähelle. Eikähän ole luultavaa, että sinne maaliskuussa kukaan eksyisikään. Jo monta kuukautta sitten ovat syysmyrskyt ajaneet sieltä pois kaikki ne muukalaiset, jotka muuten kuljeksivat siellä kukkuloilla ja kiipeilevät vuoren rinteitä pitkin. Majakanvartija niemen nenässä, Kullan kartanon vanha rouva ja Kullan isäntä ja hänen talonväkensä kulkevat tavallisia teitään eivätkä juoksentele ympäri autioilla kanervakankailla.
Kun nelijalkaiset ovat tulleet leikkipaikalle, he asettuvat noille pyöreille vuoren kukkuloille. Kukin eläinlaji on omassa ryhmässään, vaikka luonnollisesti tämmöisenä päivänä yleinen rauha vallitsee, eikä kenenkään tarvitse pelätä, että hänen päällensä hyökättäisiin. Tänä päivänä saisi pieni jäniksenpoikakin kulkea kyykkiä kettujen kukkulain yli menettämättä edes toista pitkistä korvistaan. Mutta eläimet asettuvat kuitenkin eri ryhmiin. On vanha tapa semmoinen.
Kun kaikki ovat asettuneet paikoilleen, he alkavat katsella, eikö lintuja alkaisi näkyä. On tavallisesti aina kaunis ilma tänä päivänä. Kurjet ovat hyviä ilman ennustajia eivätkä he kutsuisi kokoon eläimiä, jos odottaisivat sadetta. Mutta vaikka ilma on kirkas eikä mikään häiritse näköalaa, eivät nelijalkaiset kuitenkaan näe mitään lintuja. Se on merkillistä. Aurinko on jo korkealla taivaalla, ja johan lintujen pitäisi olla matkalla.
Eläimet Kullabergin vuorella huomaavat kuitenkin muutamia pieniä mustia pilviä, jotka hiljalleen liikkuvat tasangon yli. Ja katso! Yksi näistä pilvistä alkaa nyt yht'äkkiä tulla Öresundin rannikkoa pitkin Kullabergia kohti. Tultuaan kisakentän kohdalle se pysähtyy ja samassa alkaa koko pilvi helistä ja visertää, niinkuin se olisi kokoonpantu vain sävelistä. Se nousee ja laskee, nousee ja laskee, mutta yhä se vain helisee ja visertää. Viimein putoaa koko pilvi jonkin kukkulan päälle, koko pilvi yht'aikaa, ja samassa on kukkula täydellisesti harmaiden leivojen, koreiden punaharmaa-valkoisten peippojen, kirjavien kottaraisten ja vihreän-harmaiden tiaisten peitossa.
Kohta tämän jälkeen kulkee vielä toinen hattara tasangon yli. Se pysähtyy joka talon kohdalle, käy joka työmiehen tuvalla, joka linnassa, joka kauppalassa ja joka kaupungissa, joka rautatieasemalla, käy kalastajakylissä ja sokeritehtaissa. Joka kerta kun se pysähtyy, se imee itseensä alhaalta maasta pienen pyörteen pieniä harmaita tomuhiukkasia. Sillä tavalla se kasvamistaan kasvaa, ja kun se vihdoin on koossa ja ohjaa kulkuaan Kullabergia kohti, ei se enää ole hattara, vaan pilvi, niin suuri, että se varjostaa maan Höganäsistä aina Mölleen. Kun se pysähtyy leikkipaikalle, niin se jo pimittää auringon ja pitkän aikaa täytyy sataa alas eräälle kukkulalle harmaita varpusia, ennen kuin ne jotka olivat lentäneet pilven sisimmässä taas saavat nähdä vilahduksen päivänvaloa.
Mutta suurin näistä lintupilvistä on kuitenkin se, joka nyt näyttäytyy. Se on muodostunut parvista, jotka ovat tulleet lentäen kaikilta tahoilta ja liityneet siihen. Se on harmaansininen ja raskas, eikä ainoakaan auringon säde pääse tunkeutumaan sen läpi. Se tulee synkkänä ja uhkaavana kuin ukkospilvi. Se on täynnä mitä kauheinta melua, hirveintä huutoa, halveksivinta naurua ja mitä pahaa ennustavinta rääkytystä. Leikkipaikalla ilostuvat kaikki, kun se vihdoinkin hajoaa ja maahan sataa räpyttäviä ja räkättäviä variksia, naakkoja, korppeja ja peltovariksia.
Sen jälkeen ei taivaalla näy pilviä, vaan joukko viivoja ja merkkejä. Niinpä näkyy suoria pilkutettuja viivoja koillisessa. Ne ovat Göingen kihlakuntien metsälintuja; ja metsoja, jotka tulevat lentäen pitkissä riveissä, pari metriä kunkin linnun väliä. Ja vesilinnut, jotka asustavat Måkläppenillä Falsterbon ulkopuolella, tulevat nyt leijaillen yli Juutinrauman monenlaisessa lentojärjestyksessä: kolmioissa ja pitkissä mutkissa, vinokulmissa ja puoliympyröissä.
Siihen suureen kokoukseen, joka pidettiin sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika lenteli ympäri villihanhien kanssa, tulivat Akka ja hänen parvensa myöhemmin kuin muut kaikki, eikähän sitä sopinut ihmetellä, sillä Akan oli täytynyt lentää yli koko Skoonen tullakseen Kullabergille. Sitä paitsi hänen oli herättyään heti täytynyt lähteä lentämään ja etsimään Peukaloista, joka oli monta tuntia kulkenut ja soitellut harmaille rotille ja houkutellut heidät kauas Glimmingehusista. Pöllöukko oli palannut ja tuonut mukanaan tiedon, että mustat rotat olisivat kotona kohta auringon nousun jälkeen, eikä ollut siis mitään vaaraa siitä, että annettiin tornipöllön pillin vaieta ja harmaiden rottien mennä minne tahtoivat.
Mutta ei Akka keksinyt poikaa, kun tämä kulki pitkän seurueen kanssa, vaan haikarapa, herra Ermenrich, se nopeasti laskeutui hänen luokseen ja kohosi hänen kanssaan ilmaan. Sillä herra Ermenrichkin oli lähtenyt häntä etsimään ja vietyään pojan haikaran pesään hän pyysi häneltä anteeksi, että oli edellisenä iltana kohdellut häntä halveksivasti.