Hetken kuluttua varikset näyttivät taaskin aikovan lähteä, ja koska ne taas aikoivat ruveta kantamaan häntä sillä tavalla, että yksi piti häntä paidankauluksesta ja toinen sukasta, sanoi poika: "Eikö teistä variksista kukaan ole niin vahva, että jaksaisi kantaa minut selässään? Te olette jo rääkänneet minua niin, että tuntuu kuin olisin keskeltä poikki. Antakaa minun ratsastaa! Minä en heittäydy alas selästä, sen lupaan."
"Sinun ei tarvitse luulla, että me ollenkaan välitämme, miltä sinusta tuntuu", sanoi johtaja, mutta silloin tuli se suurin varis, jolla oli valkoinen höyhen siivessä, ja sanoi: "Vinha-Tuuli, eiköhän olisi parempi meille kaikille, jos Peukaloinen tulisi perille kokonaisena kuin puoliskona, ja sentähden minä koetan kantaa häntä selässäni." — "Jos jaksat, Kuhnus-Tuhmus, niin sama se minusta", sanoi Vinha-Tuuli. "Mutta älä vain pudota häntä."
Tällä oli jo paljon voitettu, ja poika oli taas oikein tyytyväinen. "Ei tässä kannata ruveta suremaan, vaikka onkin joutunut variksien varastamaksi", hän ajatteli. "Kyllä minä ehkä tulen toimeen noiden raukkojen kanssa."
Varikset lensivät yhä edelleen lounaista kohti Smoolannin yli. Oli ihana aamu, päivänpaisteinen ja tyyni, ja maan pinnalla laulelivat linnut parhaillaan kosimalaulujaan. Korkeassa, synkässä metsässä istui laulurastas siivet riipuksissa ja kaula paksuna kuusen latvassa ja helähdytteli lakkaamatta. "Oi, kuinka olet kaunis!" se lauloi. "Kuinka kauhean kaunis olet! Ei kukaan ole niin kaunis kuin sinä." Ja kun se oli päässyt tämän laulun päähän, se aloitti sen heti alusta.
Mutta poika kulki juuri silloin metsän yli ja kuultuaan laulun pari kertaa hän huomasi, ettei rastas muuta osannutkaan; hän pani molemmat kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi alaspäin: "Tuon me olemme kuulleet jo ennen! Tuon me olemme kuulleet jo ennen!" — "Kuka se siellä pilkkaa minun lauluani?" kysyi rastas ja koetti nähdä huutajan. — "Se on varisten ottama, joka tekee pilaa laulustasi", vastasi poika. Varisten päällikkö käänsi samassa päätään ja sanoi: "Varo silmiäsi, Peukaloinen!" Mutta poika ajatteli: "Enpä välitäkään. Minä tahdonkin juuri näyttää sinulle, etten pelkää sinua."
Yhä kauemmaksi he lensivät, ja metsiä ja järviä oli kaikkialla. Eräässä koivikossa istui metsäkyyhkynen paljaalla oksalla, ja sen edessä seisoi uroskyyhkynen. Se pörrötti höyhenensä, köyristi kaulaansa ja laski ruumistaan, niin että rintahöyhenet kahisivat oksaa vasten. Samalla se kukersi: "Olet metsän kaunein. Ei kuu- kuu- kukaan ole niin kaunis kuin sinä, ei kuu- kuu- kukaan."
Mutta ylhäällä ilmassa kulki poika ohi, ja kun hän kuuli, mitä uroskyyhkynen sanoi, ei hän malttanut olla vaiti. "Älä usko häntä! Älä usko häntä!" hän huusi.
"Kuu- kuu- kuka, kuka se on, joka valehtelee minusta?" kukersi uroskyyhkynen ja koetti nähdä sitä, joka oli huutanut hänelle. — "Se on varisten viemä, joka valehtelee sinusta", vastasi poika. Taas kääntyi Vinha-Tuuli ja käski häntä olemaan vaiti. Mutta Kuhnus-Tuhmus, joka kantoi häntä, sanoi: "Anna sen rupattaa, niin pikkulinnut luulevat, että meistä variksista on tullut sukkelia ja hauskoja lintuja." — "Emmehän suinkaan tuhmia olekaan", sanoi Vinha-Tuuli, ja ajatus oli hänestä kai hyvä, sillä sitten hän antoi pojan huutaa niin paljon kuin tämä tahtoi.
Enimmäkseen he kulkivat metsien ja metsämaiden yli, mutta olihan siellä sentään kirkkojakin ja kirkonkyliä ja mökkejä metsän laidassa. Muutamassa paikassa he näkivät vanhan, hauskan herraskartanon. Sen takana oli metsä ja edessä järvi, ja itse rakennus oli punaseinäinen ja taitekattoinen, mahtavia vaahteria kasvoi pihan ympärillä ja suuria piikkisiä karviaismarjapensaita puutarhassa. Ylinnä tuuliviirin nenässä istui kottarainen ja lauloi niin, että jokainen sävel kuului naaraalle, joka hautoi munia pesässään päärynäpuussa. "Meillä on neljä pientä, sievää munaa", lauloi kottarainen. "Meillä on neljä pientä, sievää ja pyöreää munaa. Meillä on koko pesä täynnä kauniita munia."
Kun kottarainen oli laulamassa lauluaan kahdennettakymmenettä kertaa, lensi poika pihan yli. Hän asetti kädet torveksi suunsa eteen ja huusi: "Harakka ne vie. Harakka ne vie."