"Kuka se noin pelottelee minua?" kysyi kottarainen ja räpytteli levottomasti siipiään. "Se on variksella ratsastaja, joka pelottelee sinua", sanoi poika. Tällä kertaa varispäällikkö ei koettanut vaientaan poikaa. Se oli koko joukosta niin hauskaa, että he mennessään raakkuivat hyväntuulisina.
Mitä syvemmälle he tulivat sisämaahan, sitä suuremmiksi kävivät järvet ja sitä enemmän oli vettä ja niemiä. Ja eräällä rannalla seisoi sorsa ja keikaili sorsaneidille. "Minä olen sinulle uskollinen koko elämäni. Minä olen sinulle uskollinen koko elämäni", sanoi sorsa. "Ei kestä kesän loppuunkaan", huusi poika, joka kulki ohi. "Mikä sinä olet?" huusi sorsa. "Nimeni on Varisten Vanki", kirkui poika.
Keskipäivän aikaan varikset asettuivat erääseen hakaan. He kuljeksivat ympäri ja hankkivat ruokaa, mutta kukaan ei ajatellutkaan antaa pojalle mitään. Silloin tuli Kuhnus-Tuhmus päällikön luo tuoden ruusupensaan oksan, jossa oli muutamia punaisia ruusunmarjoja.
"Tässä on sinulle, Vinha-Tuuli", hän sanoi. "Se on kaunista ruokaa, joka sopii sinulle."
Vinha-Tuuli virnisti halveksivasti. "Luuletko sinä, että minä viitsin syödä vanhoja, kuivuneita ruusunmarjoja?" hän sanoi.
"Ja minä kun luulin, että sinä ihastuisit niistä!" sanoi Kuhnus-Tuhmus ja heitti pois ruusun oksan ikään kuin pahoilla mielin. Mutta se putosi aivan pojan eteen, ja tämä ei viivytellyt, vaan sieppasi sen ja tyydytti nälkänsä.
Kun varikset olivat syöneet, he alkoivat jutella. "Mitä sinä ajattelet,
Vinha-Tuuli? Sinä et puhu mitään tänään", sanoi eräs heistä johtajalle.
"Minä ajattelen, että tällä paikkakunnalla oli kerran kana, joka suuresti rakasti emäntäänsä, ja tehdäkseen hänet oikein iloiseksi se meni ja muni tusinan munia ja kätki ne navetan sillan alle. Koko ajan hautoessaan munia se iloitsi siitä, miten emäntä oli ihastuva poikasista. Emäntä tietysti ihmetteli, missä kana viipyi niin kauan. Hän etsi sitä, mutta ei löytänyt. Voitko, Pitkänokka, arvata, kuka löysi sekä hänet että munat?"
"Minä luulen, Vinha-Tuuli, että voin sen arvata, mutta koska sinä kerroit tämän, niin minäpä kerron samantapaisen jutun. Muistatteko sen Hinnerydin pappilan suuren mustan kissan? Se vihasi isäntäväkeään siksi, että ne aina ottivat vastasyntyneet poikaset siltä pois ja hukuttivat ne. Ainoastaan kerran sen onnistui saada ne piilotetuiksi, ja se tapahtui silloin, kun se pani ne olkikupoon pellolle. Se oli kyllä aika tyytyväinen poikasiinsa, mutta minä luulen, että minulle niistä oli enemmän iloa kuin hänelle."
Nyt toisetkin innostuivat niin, että puuttuivat puheeseen hekin. "Mikä kumma on varastaa munia ja pieniä poikasia", sanoi muuan. "Minä ajoin kerran nuorta jänistä, joka oli melkein täysikasvuinen. Sitä täytyi ajaa pensaasta pensaaseen." — Hän ei ennättänyt pitemmälle, kun toinen keskeytti hänet. "Saattaa kyllä olla hupaista suututella kanoja ja kissoja, mutta minusta on vielä merkillisempää, että varis kiusaa ihmistäkin. Minä varastin kerran hopealusikan."