Mutta nyt poika ajatteli olevansa liian hyvä istumaan ja kuuntelemaan moisia loruja. "Kuulkaahaan nyt, varikset", hän sanoi, "minusta teidän pitäisi hävetä kertoessanne moisia. Minä olen elänyt kolme viikkoa villihanhien seurassa ja heiltä en ole kuullut muuta kuin hyvää. Teillä mahtaa olla huono päällikkö, koska hän antaa teidän ryöstää ja murhata tuolla tavalla. Teidän pitäisi alkaa uusi elämä, sillä minäpä kerron teille, että ihmiset ovat niin suuttuneet teidän pahuuteenne, että he kaikin keinoin koettavat hävittää teitä. Ja silloin teistä kohta varmaan tulee loppu."
Kun Vinha-Tuuli ja varikset kuulivat tämän, he suuttuivat niin, että aikoivat hyökätä pojan kimppuun ja repiä hänet. Mutta Kuhnus-Tuhmus nauroi ja räkätti ja asettui hänen eteensä. "Ei, ei, ei!" hän sanoi ja näytti aivan kauhistuvan. "Mitä te luulette Tuulen-Puuskan sanovan, jos revitte Peukaloisen, ennen kuin hän on hankkinut meille hopearahat?" — "Sinä tietysti pelkäät akkaväkeä", sanoi Vinha-Tuuli, mutta he jättivät kuin jättivätkin Peukaloisen rauhaan.
Hetken kuluttua varikset lähtivät taas liikkeelle. Tähän asti poika oli aina ajatellut, ettei Smoolanti ollutkaan niin köyhä maa kuin miksi hän oli kuullut sitä sanottavan. Kyllähän se oli metsäistä ja aika vuorista, mutta jokien ja järvien varsilla oli viljelyksiä, ja oikeita autioita erämaita hän ei ollut nähnyt. Mutta mitä syvemmälle sisämaahan tultiin, sitä pitemmiksi tulivat kylien ja mökkien väliset matkat. Lopulta hänestä tuntui kuin olisi kuljettu oikein erämaassa, jossa ei näkynyt muuta kuin sammalta ja kangasta ja katajikkomäkiä.
Aurinko oli alenemassa, mutta vielä oli aivan valoisaa, kun varikset saapuivat suurelle kanervikkokankaalle. Vinha-Tuuli lähetti yhden variksen viemään edeltäpäin sanaa, että hän oli onnistunut, ja kun se tuli tiedoksi, lähti Tuulen-Puuska monta sataa varista kerallaan Varisharjulta tulevia vastaan. Sen huumaavan rääkynän kestäessä, jota vastaantulevat varikset pitivät, sanoi Kuhnus-Tuhmus pojalle: "Sinä olet ollut oikein hauska ja iloinen tällä matkalla, minä ihan pidän sinusta. Sen tähden minä annan sinulle hyvän neuvon: niin pian kuin tulemme perille, pyydetään sinua tekemään työ, joka voi näyttää hyvin helpolta. Mutta älä suorita sitä!"
Heti sen sanottuaan Kuhnus-Tuhmus asetti pojan erään hiekkakuopan pohjaan. Poika retkahti pitkäkseen ja jäi siihen makaamaan aivan kuin olisi ollut menehtymäisillään väsymyksestä. Hänen ympärillään lenteli niin paljon variksia, että kuului myrskynkaltainen pauhina, mutta hän ei katsahtanutkaan ylös.
"Peukaloinen", sanoi Vinha-Tuuli, "nousehan nyt! Sinun on tehtävä meille työ, joka on sinulle hyvin helppo."
Mutta poika ei liikahtanutkaan, vaan oli nukkuvinaan. Sanaakaan sanomatta Vinha-Tuuli tarttui häntä käsivarteen ja laahasi hänet hiekan yli vanhanaikaisen saviastian luo, joka oli kuopan keskellä. "Nouse, Peukaloinen", hän sanoi, "ja aukaise tämä astia!" — "Minä olen niin väsynyt, etten jaksa tehdä mitään tänä iltana. Odota huomiseen!"
"Aukaise astia!" sanoi Vinha-Tuuli ja pudisteli häntä. Poika nousi silloin istualleen ja tutkiskeli tarkkaan astiaa. "Mitenkä minä, poikaparka, voisin tuommoisen astian avata? Sehän on yhtä suuri kuin minä."
"Aukaise se!" käski Vinha-Tuuli vielä kerran. "Muussa tapauksessa sinulle käy hullusti." Poika nousi, hoiperteli astian luo, koetteli kantta ja antoi kätensä hervahtaa alas. "Enhän minä tavallisesti ole näin heikko", hän sanoi. "Ja jos te vain annatte minun nukkua huomiseen, niin minä luulen saavani sen auki."
Mutta Vinha-Tuuli oli kärsimätön ja nipisti poikaa sääreen. Semmoista kohtelua poika ei aikonut varikselta sietää. Hän riuhtaisihe irti, hyppäsi pari askelta taaksepäin, vetäisi puukkonsa tupesta ja piti sitä eteenpäin ojennettuna. "Varo itseäsi!" hän huusi Vinha-Tuulelle.