Aurinko ei vastannut suuresti mitään. Se säihkyi vain kerran vielä suurena ja punaisena, sitten se veti pilvihunnun ylitseen ja katosi.
Silloin kuului Katrinan ääni jälleen. »Kävikö siellä kukaan? Olin kuulevinani sinun puhuvan jonkun kanssa. Nyt saat tulla sisään.»
»Nyt minä tulenkin», sanoi Janne astuessaan tupaan. »Oikein hieno säätyläinen tästä kulkikin ohitse. Mutta hänellä oli niin kiire, että tuskin ennätin häntä tervehtiä, kun hän oli jo kadonnut.»
»Herranen aika! Olipa se ikävä, kun niin kauan olimme odottaneet. Et suinkaan sinä ennättänyt edes kysyä sen nimeä?»
»Kyllä, sen nimi oli Klara Fina Gulleborg, sen verran minä sain hänestä irti.»
»Klara Fina Gulleborg! Eikö tuo nimi ole liian hieno!» sanoi Katrina, mutta ei pannut sen enemmän vastaan.
Mutta Skrolyckan Janne ihmetteli mielessään, miten hänen päähänsä oli voinut pälkähtää jotain niin hienoa kuin valita itse aurinko tytön kummiksi. Niin, hänestä oli tullut kerrassaan toinen ihminen sinä hetkenä, jolloin pikku tyttö laskettiin hänen syliinsä.
KASTE.
Kun Skrolyckan pikku tyttö vietiin pappilaan kastettavaksi, käyttäytyi
Janne, hänen isänsä, niin tyhmästi, että hän oli saada nuhteita
Katrinalta sekä kummeilta.
Fallan Erikin emännän oli määrä olla sylikummina. Hän ajoi pappilaan pikku tyttö sylissään, ja Fallan Erik itse astui rattaiden rinnalla ohjaten hevosta. Ensimäisellä taipaleellahan, aina Duvnäsin tehtaalle saakka, oli tie niin huonoa, että sitä tuskin saattoi tieksi sanoa, ja Fallan Erik tahtoi olla varovainen, koska hänellä oli kastamaton lapsi rattaillaan.