Lars Gunnarsson kääntyi suuren tavarapinon puoleen, joka oli hänen vieressähän, ja alotti myönnin uudestaan. Silloin Janne yritti tulla toimeen omin voimin. Valittaen ja ruikuttaen hän lähestyi pöytää, jolla Lars seisoi, ja päästyään sen ääreen hän kumartui nopeasti maahan ja koetti kaataa sen kumoon.
Mutta Lars ei antanut yllättää itseään. Hän heilautti keisarikeppiä ja iski niin kovasti Jannea selkään, että tämän oli pakko vetäytyä kauemmaksi.
»Kuulehan», sanoi Lars, »nämä tavarat minä pidän nyt itse. Minun mielestäni sinä olet jo hukannut kylliksi aikaa tähän keisariuteesi. Nyt voit mennä kotiin ja ruveta taas ojaa kaivamaan. Sellaisilla kuin sinulla ei ole mitään tekemistä huutokaupoissa.»
Eipä näyttänyt siltä, että Janne olisi aikonut totella, mutta silloin Lars heilautti jälleen keppiään. Eikä muuta tarvittu, jotta Portugallian keisari kääntäisi selkänsä ja lähtisi pakoon.
Ei kukaan liikahtanut seuratakseen ja lohduttaakseen häntä, ei kukaan kutsunut häntä takaisin. Niin, useimmat eivät malttaneet olla nauramatta, kun he näkivät, miten surkeasti ja kunniattomalla tavalla koko hänen suuruutensa katosi.
Mutta sekään ei ollut Lars Gunnarssonin mieleen. Hän tahtoi, että hänen huutokaupoissaan olisi yhtä juhlallista kuin kirkossa.
»Minun luullakseni on parempi puhua vakavasti Jannelle kuin nauraa hänelle», sanoi hän. »Monet yhtyvät hänen hullutuksiinsa, vieläpä nimittävät häntä keisariksikin, mutta siinä he eivät tee oikein. Parempi on koettaa saada häntä käsittämään mikä hän on, vaikkei se olisikaan mieluista. Minä olen ollut hänen isäntänsä siksi kauan, että minun velvollisuuteni on kehoittaa häntä taas työtä tekemään. Muuten hän hyvinkin pian joutuu pitäjän rasitukseksi.»
Sen jälkeen Lars piti oikein komeat huutokaupat, ja hinnat kohosivat korkealle. Eikä hänen tyytyväisyytensä siitä vähentynyt, kun hän kotiin palattuaan seuraavana päivänä sai kuulla, että Skrolyckan Janne oli taaskin pukenut ylleen työvaatteensa ja alkanut ojittaa kesantoa.
»Ei puhuta enää koskaan hänen hulluudestaan», sanoi Lars Gunnarsson, »niin ehkäpä hänen järkensä palaa jälleen. Se ei koskaan ole ollut niin suuri, ettei hän sitä sellaisenaan olisi tarvinnut.»