Lars ei heti keskeyttänyt huutokauppaa. Hän seurasi vain silmillään Skrolyckan Jannea, kunnes tämä oli ennättänyt tunkeutua aivan ensimäiseen riviin, huutokaupanpitäjän eteen. Turhaa oli pelätä, että Portugallian Johannes jäisi syrjäiseen paikkaan. Hän tervehti kädestä kaikkia tuttaviaan ja lausui heille pari ystävällistä sanaa, mutta samalla hän tunkeutui heidän ohitseen, niin että hän hetken kuluttua seisoi aivan piirin keskellä.
Samassa kun hän oli ennättänyt niin pitkälle, hypähti Lars Gunnarsson alas pöydältä, hyökkäsi suoraan hänen kimppuunsa, riisti nahkahatun ja keisarikepin hänen kädestään ja seisoi taas saaliineen pöydällä ennenkuin Janne oli ennättänyt tehdä vähintäkään vastarintaa.
Janne huusi ääneensä ja tahtoi nousta pöydälle anastaakseen takaisin ryöstetyt aarteensa, mutta Lars uhkasi häntä kepillä, niin että hänen täytyi vetäytyä kauemmaksi. Samalla kuului paheksumisen ja vastenmielisyyden murinaa väkijoukosta, mutta Lars ei siitä pelästynyt.
»Käsitän hyvinkin, että te ihmettelette minun käytöstäni», huusi hän vahvalla huutokauppaäänellään, joka kajahti yli koko pihan. »Mutta tämä lakki ja keppi kuuluvat Fallan kartanoon. Minun appiukkoni, Erik Ersa, omisti ne, ja hän peri ne vanhalta isännältä, joka hoiti taloa ennen häntä. Näitä tavaroita on kotona aina pidetty suuressa kunniassa, enkä minä voi sitä sietää, että hullu mies saa niitä käyttää. En voi sanoa, miten ne ovat joutuneet hänen haltuunsa, mutta sen tiedän, ettei hän saa kopeilla enää tavaroilla, jotka ovat meidän omamme.»
Janne oli nopeasti rauhoittunut, ja Larsin pitäessä puhettaan seisoi hän kädet ristissä rinnalla ja kasvoillaan välinpitämätön ilme, ikäänkuin hän ei vähääkään olisi välittänyt Larsin puheista. Niin pian kuin Lars vaikeni, kääntyi Janne läsnäolevien puoleen tehden arvokkaan liikkeen kädellään.
»Nyt, hyvät hoviherrat», sanoi hän, »nyt te saatte luvan hankkia minun omaisuuteni takaisin.»
Mutta ei ainoakaan liikahtanut auttaakseen häntä. Useat joukosta vain nauroivat. Kaikki pitivät nyt Larsin puolta.
Yksi ainoa näytti säälivän Jannea. Hän kuuli erään naisen joukon keskeltä huutavan huutokaupanpitäjälle: »Antakaa hänen pitää keisarikoreutensa, Lars! Ettehän te itse voi kuitenkaan käyttää tuota keppiä eikä hattua.»
»Minä annan hänelle jonkun omista lakeistani heti kun pääsen kotiin,» sanoi Lars, »mutta näitä perintökaluja, sen minä sanon, hän ei enää saa käyttää eikä saattaa niitä pilkan esineeksi.»
Näitä sanoja säesti väkijoukon äänekäs nauru, ja Janne tuli siitä niin ymmälle, että hän jäi liikkumatta seisomaan paikalleen ja katseli vain ympärilleen. Hän kääntyi toisesta toiseen eikä voinut tointua hämmästyksestään. Hyvät ihmiset! Eikö ainoakaan kaikista niistä, jotka ovat kunnioittaneet ja juhlineet häntä, tahtonut auttaa häntä hädän hetkenä? Kaikki seisoivat liikkumattomina. Janne huomasi, ettei hän merkinnyt heille mitään eikä kukaan tahtonut mitään hänen hyväkseen tehdä. Hän kävi niin pelokkaaksi, että koko hänen keisariarvokkuutensa karisi hänestä, ja hän näytti aivan lapselta, joka on purskahtaa itkuun siksi, että hän on kadottanut leikkikalunsa.