Pappi näytti iloiselta ja tyytyväiseltä katsellessaan vanhaa äitiä ja hänen lapsiaan. Ainoa, mikä hiukan tuotti hänelle rauhattomuutta, oli se, että eukko edelleen itki, aivan sukaksensa. Papin ei koskaan ennen ollut onnistunut nostattaa sellaista liikutusta seurakuntalaistensa parissa.
»Niin», jatkoi pappi, »ei ole vaikea seurata neljättä käskyä niin kauan kuin me olemme vanhempiemme käskyjen alaiset, mutta sen jälkeen se ottaa kovalle. Kun me itse olemme tulleet aikuisiksi ja arvelemme olevamme yhtä viisaita – – –»
Nyt Janne taaskin häiritsi pappia. Hän oli vihdoinkin itse tunkeutunut ovelle ja avannut sen.
Jannella oli parempi onni kuin toisilla. Saattoi selvästi kuulla, että hän tervehti jotakuta, joka seisoi eteisessä.
Kaikki käänsivät katseensa oveen päin nähdäkseen kuka siellä koko lukukinkerien ajan oli seisonut uskaltamatta astua sisään. He kuulivat miten Janne pyysi ja kehoitti häntä tulemaan sisään ja he näkivät hänen avaavan oven selkosen selälleen, mutta varmaankin ulkona olija esteli yhä edelleen. Vihdoin Janne sulki oven ja palasi yksin sisään. Mutta hän ei mennyt entiselle paikalleen, vaan tunkeutui suurella vaivalla pöydän luo, jonka ääressä pappi istui.
»No, Janne», sanoi pappi hiukan kärsimättömästi, »saammeko nyt kuulla, kuka kaiken aikaa on meitä häirinnyt?»
»Fallan vanha isäntä seisoi eteisessä», ilmoitti Janne olematta vähääkään ihmeissään tai liikutettuna siitä mitä hänellä oli kerrottavana. »Hän ei tahtonut tulla sisään, mutta hän pyysi minun saattamaan hänen terveisensä perille ja sanomaan Larsille, että hänen pitäisi olla varuillaan juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ensi kesänä.»
Ensi hetkessä ei monikaan käsittänyt, mitä noiden sanojen takana piili. Taimpana istuvat eivät voineet selvästi kuulla sanoja, mutta huomatessaan papin hätkähtävän he käsittivät, että Janne oli sanonut jotakin hirveätä. He hyökkäsivät pystyyn ja tunkeutuivat lähemmäksi kysyen oikealta ja vasemmalta, keitä ihmeessä Janne oli tuonut terveisiä.
»No mutta Janne!» huudahti pappi ankaralla äänellä. »Tiedätkö mitä sinä puhut?»
»Kyllä minä tiedän», sanoi Janne ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään papille. »Kuulinhan minä koko ajan, että hän oli eteisessä. Minä pyysin häntä astumaan sisään, mutta hän ei tahtonut tulla, vaan läksi matkoihinsa heti lähetettyään terveiset vävylleen. 'Sano hänelle', sanoi hän, 'etten minä tahdo hänelle mitään pahaa, vaikka hän antoi minun maata lumessa surkeassa tilassani eikä tullut ajoissa apuun! Mutta neljäs käsky on ankara käsky. Tervehdi häntä ja sano, että parasta olisi, jos hän katuisi ja tunnustaisi! Hänellä on katumuksen aikaa aina juhannuksen jälkeiseen sunnuntaihin asti'.»