Janne puhui niin selvästi ja esitti ihmeelliset terveisensä niin uskottavasti, että pappi sekä kaikki muutkin hetken aikaa olivat sen ajatuksen kahleissa, että Fallan Erik todellakin oli seisonut vanhan kotinsa ovella ja puhunut Jannen kanssa. Ja he käänsivät vaistomaisesti katseensa Lars Gunnarssoniin nähdäkseen, minkä vaikutuksen Jannen sanat olivat tehneet häneen.
Mutta Lars seisoi siinä nauraen. »Minä luulin, että Janne oli tullut järkiinsä», sanoi hän, »muuten en olisi päästänyt häntä lukukinkereille. Pastori on hyvä ja suo tämän häiriön anteeksi. Hulluus puhkeaa hänessä jälleen ilmi.»
»Niin kai», sanoi pappi helpoituksen tunteella ja pyyhkäisi otsaansa. Hän oli ollut vähällä uskoa joutuneensa tekemisiin yliluonnollisten asioiden kanssa. Hyväpä todellakin, ettei tässä ollut kysymystä muusta kuin hullun miehen päähänpistoista.
»Jannella on kaunaa minua kohtaan», jatkoi Lars selittäen, »ja se puhkeaa nyt ilmi, kun hän ei voi järjellään sitä hillitä. Täytyyhän minun tunnustaa, että tarkalleen asiata punniten olen syynä siihen, että hänen tyttärensä oli pakko lähteä maailmalle rahaa ansaitsemaan. Sitä Janne ei voi antaa minulle anteeksi.»
Pappia hiukan ihmetytti Larsin kiihkeä ääni. Hän loi siniset silmänsä tutkivasti häneen. Lars ei voinut kestää hänen katsettaan, vaan kääntyi poispäin. Hän huomasi tekevänsä siinä tyhmästi ja ponnisti voimiaan voidakseen katsoa pappia suoraan silmiin, mutta se ei onnistunut sittenkään, vaan hänen täytyi kiroten kääntyä toisaalle.
»Lars Gunnarsson!» huudahti pappi. »Mikä teitä vaivaa?»
Lars tointui heti. »Enkö voi päästä tuosta hupsusta rauhaan?» sanoi hän, ikäänkuin hän olisi Jannelle kiroillut. »Tässä pastori ja kaikki naapurit katselevat minua kuin murhamiestä vain siksi, että hullulla miehellä on vanhaa vihaa minua vastaan. Sanoinhan minä, että hän tahtoo vahingoittaa minua tyttärensä tähden. Enhän minä tiennyt, että tyttö lähtisi pois ja joutuisi onnettomuuteen siksi, että vaadin saatavaani. Eikö kukaan täällä voisi ottaa Jannea haltuunsa, jotta saisimme jatkaa hartaushetkeä?»
Pappi pyyhkäisi uudestaan otsaansa. Larsin sanat tekivät pahan vaikutuksen häneen, mutta eihän hän voinut puhua hänelle ankaria sanoja, kun ei tiennyt mitään. Hän etsi katseillaan vanhaa emäntää, mutta tämä oli hiipinyt pois. Sitten hän silmäsi — tutkivasti seurakuntalaisiaan, mutta hän ei saanut siitäkään taholta mitään johdatusta. Hän oli varma siitä, että joka ainoa tiesi, oliko Lars rikollinen vai ei, mutta kun pappi kääntyi heidän puoleensa, sulkeutuivat heidän kasvonsa, niin etteivät ne ilmaisseet yhtään mitään. Katrina oli astunut esille ja tarttunut Jannea käsivarteen kiinni. He olivat menossa ovelle, eikä pappi tahtonut ruveta mielenvikaista kuulustelemaan.
»Tältä päivältä saa nyt riittää», sanoi pappi hiljaa. »Pitäkäämme vain loppurukous.»
Hän rukoili lyhyen rukouksen ja sitten veisattiin virsi. Sen jälkeen kaikki vieraat poistuivat.