Pappi läksi viimeisenä. Saattaessaan häntä käänsi Lars ehdoin tahdoin keskustelun äskeiseen tapahtumaan. »Huomasiko pastori, että minun piti varoa itseäni juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina?» sanoi hän. »Siitä käy selville, että Janne ajattelee tyttöä. Juuri juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina viime vuonna minä kävin Jannen luona puhumassa hänen tuvastaan.»
Pappia alkoi yhä enemmän kauhistuttaa, kun hän kuuli kaikki nämä selitykset. Äkkiä hän laski kätensä Lars Gunnarssonin olalle ja koetti katsoa häntä silmiin.
»Lars Gunnarsson!» sanoi hän lämpimällä ja kehottavalla äänellä. »Minä en ole mikään tuomari. Mutta muistakaa, jos teillä on jotain omallatunnollanne, niin voitte tulla minun luokseni! Minä odotan teitä, Lars Gunnarsson, joka päivä. Älkää jättäkö tuloanne vain liian myöhäiseen!»
VANHA PEIKKO.
Toisena talvena, Skrolyckan pikku tytön ollessa poissa kotoaan, oli hirveän kylmä tammikuun loppupuolella. Pakkanen oli niin kova, että Askedalissa oli pakko lapioida lunta pienten mökkien ympärille, jotta lämpö pysyisi sisällä, ja lehmät olivat joka yö peitettävät oljilla, jotta ne eivät paleltuisi kuoliaaksi.
Oli niin kylmä, että leipä jäätyi ja juusto jäätyi, niin, yksinpä voikin muuttui jääkimpaleeksi. Kun pakkanen oli kaikkein kovimmillaan, niin tuntui siltä, kuin ei tulikaan olisi enää kyennyt pysymään niin lämpimänä kuin muulloin. Vaikka olisi virittänyt takkaan miten suuren tulen tahansa, niin ei lämpö ottanut sittenkään levitäkseen lieden reunaa edemmäksi.
Eräänä päivänä, jolloin oli vielä tavallista kylmempi, ei Janne mennyt työhön, vaan istui sisällä ja auttoi Katrinaa tulen vireillä pitämisessä. Ei hän eikä liioin vaimokaan ollut uskaltanut pistäytyä ovesta ulos aamusta saakka, ja mitä kauemmin he istuivat sisällä, sitä enemmän heitä paleli. Kun ilta alkoi hämärtää noin viiden tienoissa, arveli Katrina, että he kernaasti voisivat laskeutua levolle. Siitä ei ollut mitään hyötyä, että he edelleen istuivat ylhäällä kiusaantumassa.
Janne oli useamman kerran iltapuolen kuluessa astunut ikkunan ääreen ja kurkistanut ulos ruudun nurkasta, joka pysyi yhä kirkkaana, vaikka lasit muuten ylt'yleensä olivatkin paksujen lumikukkasten peitossa, ja nytkin hän läksi sinne. »Sinä voit kernaasti panna maata, Katrina hyvä», sanoi hän seisoessaan siinä ja katsellessaan ulos, »mutta minun täytyy vielä hetken aikaa olla jalkeilla.»
»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Mitä tehtävää sinulla voi olla? Miksikä sinä et voisi panna maata yhtä hyvin kuin minäkin?»
Janne ei vastannut suoraan kysymykseen. »Ihmeellistä, etten ole vielä nähnyt Agrippa Prästbergin kulkevan tästä ohi», sanoi hän.