»Häntäkö sinä odotat?» sanoi Katrina. »Eipä hän juuri ole kohdellut sinua sellaisella tavalla, että sinun kannattaisi hänen tähtensä valvoa ja palella.»
Janne teki torjuvan liikkeen kädellään. Tämä oli ainoa kaikista hänen keisariaikanaan omistamistaan tavoista, joista hän ei vielä kokonaan ollut luopunut. Eihän siitä ollut puhettakaan, että Prästberg olisi tullut heille, mutta Janne oli kuullut, että eräs Askedalin kalastajista oli kutsunut hänet juominkeihin, ja hän ihmetteli vain, ettei hän vielä ollut nähnyt hänen kulkevan tästä ohitse.
»Kai hän on ollut siksi viisas, että on pysytellyt kotona», sanoi
Katrina.
Kylmä yhä yltyi, mitä pitemmälle ilta kului. Nurkissa paukkui, ikäänkuin pakkanen olisi kolkuttanut ovelle ja pyytänyt päästä sisään. Kaikki pensaat ja puut olivat niin paksujen lumi- ja huurreturkkien peitossa, että ne näyttivät aivan muodottomilta, mutta niiden oli kai pakko, samoinkuin kaikkien muidenkin, pukea ylleen mitä ikänä saattoivat irti saada, varjellakseen itseään pakkasta vastaan.
Hetken kuluttua Katrina uudisti jälleen ehdotuksensa. »Näenhän kyllä, ettei kello ole enempää kuin puoli kuusi», sanoi hän, »mutta minä panen sittenkin puuropadan tulelle ja laitan illallisen kuntoon. Sitten voit panna maata tai istua ylhäällä ja odottaa Prästbergiä, miten vain itse haluat.»
Janne ei ollut väistynyt ikkunan luota koko aikana. »Minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että hän olisi voinut minun huomaamattani päästä tästä ohi», sanoi hän.
»Sinulle pitäisi kai olla yhdentekevää, tuleeko sellainen mies vai ei», sanoi Katrina terävällä äänellä, sillä nyt hän ei jaksanut enää kuulla puhuttavan tuosta vanhasta maankiertäjästä.
Janne veti syvältä henkeään. Katrina ei aavistanut, miten oikeassa hän oli. Janne ei välittänyt siitä vähääkään, kulkiko vanha Greppa tästä ohi vai ei. Se oli vain veruke, jonka nojalla hän saattoi seisoa ikkunassa.
Ei minkäänlaista merkkiä eikä sanaa hän ollut saanut suurelta keisarinnalta, Skrolyckan pikku tytöltä, aina siitä päivästä saakka, jolloin Lars Gunnarsson oli riistänyt häneltä kaiken vallan ja ihanuuden. Janne tiesi, ettei se ollut voinut tapahtua hänen tietämättänsä, ja siitä hän, Janne, saattoi päättää, että hän oli jollakin tavalla pahoittanut hänen mieltään. Mutta mitä hän oli tehnyt, sitä hänen oli mahdoton selittää. Hän tuumi sitä pitkinä talvi-iltoina, hän tuumi sitä pitkinä, pimeinä aamuina puidessaan riihtä Fallassa, hän ajatteli sitä lyhyen päivän kuluessa ajaessaan halkoja korpimetsästä.
Jannen oli mahdotonta uskoa, että hän olisi pannut hänen keisariuttaan pahakseen. Kaikkihan oli käynyt niin onnellisesti ja hyvin kolme kokonaista kuukautta. Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan, että hän, köyhä mies, saisi kokea mitään sellaista, kuin tuo aika oli ollut, eikä Klara Gulla mitenkään voinut olla sitä vastaan.