Se, joka ensimäiseksi tointui sen verran, että käsitti mikä otus tuo oli, ei ollut Katrina, vaan Janne.
»Ei se mikään peikko ole, Katrina», sanoi Janne. »Sehän on Agrippa
Prästberg.»
»Hyvänen aika, mitä sinä sanot?» huudahti Katrina. »Niin, onhan hän sen näköinen, että helposti hänestä voi erehtyä!»
»Hän on istahtanut tähän ja nukahtanut. Kunpa hän ei olisi kuollut!»
He huusivat ukkoa nimeltä ja pudistelivat häntä, mutta hän istui aivan hiljaa ja liikkumatta.
»Juokse sinä kotiin kelkkaa hakemaan, jotta saamme hänet pois täältä!» sanoi Janne. »Minä jään hänen luokseen ja hieron häntä lumella, kunnes hän herää.»
»Kunhan et sinäkin paleltuisi!» sanoi Katrina.
»Katrina rakas», sanoi silloin Janne, »minun ei ole moneen vuoteen ollut niin lämmin kuin tänä iltana. Minä olen niin onnellinen pikku tytön vuoksi. Eikö se ollut kaunista, että hän lähetti meidät pelastamaan sitä, joka on levittänyt niin paljon valheita hänestä?»
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin, juuri kun Janne oli menossa kotiin työstään, kohtasi hän Agrippa Prästbergin.