»Odotahan hiukan!» sanoi hän, kun Janne seisoi valmiina ovella lähteäkseen ulos. »Jos sinun täytyy mennä yön selkään metsään, niin tulen minä sinun kerallasi.»
Katrina oli pelännyt, että Janne estelisi, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan odotti ovella kunnes Katrina oli valmis. Hänellä näytti tosin olevan kovin kiire, mutta samalla hän oli selvempi ja rauhallisempi kuin päivemmällä.
Olipa tämäkin ilta ulos menoa varten! Pakkanen oli kuin repivistä ja pistelevistä lasisiruista kokoonkyhätty muuri, joka kynnyksellä nousi heitä vastaan. Se pisteli ihoa, se oli riistää nenän kasvoista, se kirveli sormenpäissä, ja varpaat olivat kuin poishakatut; niiden olemassaoloa ei voinut lainkaan huomata.
Mutta Janne ei päästänyt valituksen ääntä, eikä Katrina liioin. He astuivat vain edelleen. Janne poikkesi talvitielle, joka johti kukkulan yli, samalle tielle, jota he eräänä jouluaamuna olivat kulkeneet Klara Gullan kanssa, jolloin tyttö oli niin pieni, että häntä oli vielä kannettava.
Taivas oli pilvetön, ja kapea, valkea kuunsirppi loisti lännessä, niin ettei ollut lainkaan pimeä. Mutta sittenkin oli vaikea pysyä tiellä, se kun oli lumivalkea. Kerta toisensa jälkeen he joutuivat liian kauaksi reunalle ja vajosivat syvälle kinokseen.
He ponnistelivat sittenkin eteenpäin aina suuren kiven luo, jonka jättiläinen kerran oli heittänyt vasten Svartsjön kirkkoa. Janne oli ennättänyt jo sen ohi, kun Katrina, joka astui jäljessä, päästi huudon.
»Janne!» huusi hän, eikä Janne ollut kuullut hänen puhuvan niin pelästyneellä äänellä siitä saakka, kun Lars oli käynyt heillä vaatimassa heidän tupaansa. »Etkö näe, että tuossa istuu joku?»
Janne kääntyi ja palasi Katrinan luo, ja vähälläpä he molemmat olivat lähteä käpälämäkeen, sillä totta totisesti, siinähän istui kiveen nojautuneena ja melkein valkean huurteen peittämänä suuri vanha peikko, jolla oli takkuinen parta ja käyrä, suuri nenä.
Se ei liikahtanut vähääkään, varmaankin se oli niin kangistunut kylmästä, ettei se ollut voinut paeta maakuoppaansa tai missä se milloinkin piileskeli.
»Kummallista, että tuollaisia vielä on olemassa!» sanoi Katrina. »Enpä olisi sitä uskonut, niin paljon kuin olen niistä kuullut puhuttavankin.»