JUHANNUKSEN JÄLKEINEN SUNNUNTAI.
Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kutsuttiin kaikki Askedalin asukkaat nuotankutojan luo suuriin kesteihin, joita hänellä ja hänen miniällään oli tapana panna toimeen joka vuosi näihin aikoihin.
Saattoihan sitä kummeksia, miten kaksi niin rutiköyhää ihmistä pani toimeen kestejä joka vuosi, mutta ei kukaan, joka oli asiasta perillä, sitä ihmetellyt.
Asian laita oli näet sellainen, että nuotankutoja rikkaana ollessaan oli antanut kummallekin pojalleen talon. Vanhempi poika oli hoitanut omaisuuttaan jokseenkin samalla tavalla kuin Ol'Bengtsa itse ja oli kuollut perin köyhänä. Toinen poika oli vakavampi ja huolellisempi. Hänellä oli lahjansa tallessa, olipa vielä kartuttanut sitä, niin että hän nyt oli varakas.
Mutta hänen omaisuutensa oli kovin vähäinen siihen verraten mitä se olisi voinut olla, jollei isä olisi elänyt niin kevytmielisesti ja huolimattomasti ja hävittänyt sekä rahaa että kiinteää omaisuutta aivan pilan päiten. Jos poika nuorena ollessaan olisi saanut niin suuren rikkauden käsiinsä, niin on mahdotonta sanoa, miten pitkälle hän olisi päässyt. Hän olisi voinut omistaa kaikki Lövsjön pitäjän metsät, kaupan Brobyssä ja laivan Löven-järvellä. Niin, olisipa hän voinut olla vaikkapa tehtaanisäntänä Ekebyssä.
Pojan oli tietenkin ollut vaikea antaa anteeksi isän tuhlaavaisuutta, mutta hän oli aina hillinnyt itseään, niin ettei hän koskaan ollut päästänyt harmiaan puhkeamaan esille. Kun Ol'Bengtsan asiat olivat menneet kumoon, olivat ihmiset ja samoin isäkin odottaneet, että hän olisi auttanut häntä, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Kaikkihan olisi vain mennyt velkojille. Poika ei pannut omaa omaisuuttaan likoon juuri sen vuoksi, että isällä, kadotettuaan kaikki, olisi jotakin, johon turvautua.
Poika oli aivan syytön siihen, että Ol'Bengtsa oli asettunut asumaan vanhemman veljen lesken luokse ja koetti elättää häntä ja itseänsä kutomalla verkkoja. Poika oli pyytänyt isäänsä muuttamaan hänen kotiinsa ei vain kerran, vaan monta monituista kertaa. Tämä oli miltei uusi vääryys isän puolelta, sillä poika joutui huonoon huutoon niiden silmissä, jotka tiesivät, miten tukalaa ukon elämä oli.
Mutta ei edes siitä syystä heidän välillään ollut syntynyt mitään eripuraisuutta, ja osoittaakseen isälleen ystävyyttään ponnisteli poika joka kesä hengenvaarallista tietä myöten Askedaliin vaimoineen ja lapsineen ja vietti siellä kokonaisen päivän.
Jospa ihmiset olisivat tienneet, miten heidän mieltään ahdisti, sekä pojan että hänen vaimonsa, joka kerta, kun he näkivät tuon pienen mökin ja kurjat ulkohuoneet ja kivikkoisen perunamaan ja kälyn kaikki repaleiset lapset, niin he olisivat käsittäneet, miten hän helli isäänsä, koska hän saadakseen tavata häntä saattoi kestää tätä tuskaa vuosi vuodelta yhä uudestaan.
Kaikkein vaikeinta sekä hänen että vaimon mielestä oli se, että heidän kunniakseen aina pidettiin kestit. He pyysivät ja rukoilivat joka kerta poislähtiessänsä, että isä ensi vuonna heittäisi kestit pitämättä, mutta ukkoa oli mahdoton saada taipumaan. Hän ei tahtonut luopua kesteistään, vaikkei hänellä ollut siihen varaa. Eipä olisi luullut paljoakaan olevan jäljellä entisestä Ljusterbyn Ol'Bengtsasta, kun näki hänen kulkevan vanhana ja sammuneena mäellään, mutta komeiluhaluaan hän ei silti ollut kadottanut. Se oli saattanut hänet onnettomuuteen, eikä hän näyttänyt koskaan voivan päästä siitä eroon.