Poika oli kiertoteitse kuullut, ja senhän hän muuten itsekin ymmärsi, että ukko ja käly säästivät ja haalivat kokoon pitkin vuotta voidakseen pitää kelpo kutsut hänen tullessaan käymään. Ja silloin sitä olikin ruokaa aivan loppumattomasti. Kahvia ja haukattavaa jo ennenkuin he pääsivät edes rattailta alas. Ja päivällisiksi koko naapuriväelle kalaa ja lihaa ja riisikakkua ja marjakiisseliä ja juomia vaikka kuinka paljon. Se oli niin surkeaa, että suorastaan itketti. Hän ja hänen vaimonsa eivät millään tavalla yllyttäneet tätä hulluutta. Heillä ei ollut mitään muuta tuliaisiksi kuin arkiruokaa. Mutta kestejä oli aivan mahdoton välttää.
He arvelivat keskenänsä, että lopulta heidän kai täytyisi jättää käyntinsä kokonaan, jotta isä ei heidän tähtensä joutuisi perikatoon. Mutta he pelkäsivät, ettei kukaan ymmärtäisi heidän hyvää tarkoitustaan, jos he jäisivät tulematta.
Ja millaista seuraa heillä olikaan noissa kesteissä! Vanhoja seppiä ja kalastajaukkoja ja mäkitupalaisia. Jollei Fallan kelpo väki tavallisesti myöskin olisi ollut läsnä, niin ei joukossa olisi ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut sanaakaan vaihtaa.
Ol'Bengtsan poika oli tietenkin pitänyt enimmin Fallan Erikistä itsestään, mutta hän kunnioitti myös suuresti Lars Gunnarssonia, joka appensa jälkeen oli ottanut talon hoitoonsa. Eihän hän ollut suurta sukua, mutta siinä oli mies, joka oli osannut tehdä hyvät naimakaupat, ja joka hankkisi itselleen sekä rikkautta että kunniaa, ennenkuin hän luopuisi leikistä.
Siksipä poika tunsi suurta pettymystä, kun hän saapuessaan Askedaliin kolmantena vuonna Fallan Erikin kuoleman jälkeen, heti perille tultuaan sai kuulla, ettei Lars Gunnarsson luultavasti tulisikaan kesteihin. — »Syy ei ole minun», sanoi vanha nuotankutoja. »Hän ei ole juuri minun miehiäni, mutta sinun tähtesi minä kävin sittenkin Fallassa kutsumassa häntä.» — »Ehkäpä hän on saanut kyllikseen kesteistä», sanoi silloin poika. — »Eipähän», sanoi ukko, »kyllä hän luultavasti kernaastikin olisi tullut, mutta hänellä oli toisia esteitä.»
Ukko ei selittänyt tarkemmin mitä hän tällä tarkoitti, mutta kahvia juodessa hän palasi taas tähän asiaan. — »Älä ole pahoillasi, vaikkei Lars Gunnarsson tulekaan tänne tänä iltana», sanoi hän. »Ehkeipä sinusta olisi niinkään hauska olla hänen seurassaan, sillä hän on viime aikoina ruvennut kovin epäsäännöllisesti elämään.» — »Ette suinkaan tarkoita, että hän olisi ruvennut juomaan?» sanoi poika. — »Juuri niin, hyvinpä sinä arvasitkin», vastasi ukko. »Keväästä saakka hän on juonut, ja juhannuksen jälkeen hänellä on tuskin ollut ainoatakaan selvää päivää.»
Pojan ollessa isänsä luona vieraisilla oli tapana, että heti kahvin jälkeen he ottivat kumpikin onkivapansa ja menivät rantaan ongelle. Ukko oli silloin enimmäkseen ääneti, jotta ei pelottelisi kaloja pakosalle, mutta tällä kertaa hän teki poikkeuksen.
Hän alkoi jutella poikansa kanssa kerran toisensa jälkeen. Kankeasti se kävi, niinkuin tavallisestikin, ja lyhyin lausein, mutta selvästi saattoi huomata, että hänessä tällä kertaa oli enemmän eloa kuin muina vuosina.
Tuntuipa miltei siltä, kuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi jotain erikoista, tai pikemmin, että hän olisi halunnut pojaltansa vastausta johonkin. Hän seisoi ikäänkuin tyhjän talon edessä huutaen ja kutsuen, voimatta millään luopua siitä toiveestaan, että joku vihdoinkin tulisi ovea avaamaan.
Useamman kerran ukko käänsi puheen Lars Gunnarssoniin. Hän kertoi yhtä ja toista lukukinkereistä, eikä hän jättänyt mainitsematta kaikkia niitä juorupuheitakaan, jotka olivat kierrelleet Askedalissa Fallan Erikin kuoleman jälkeen.