»Mitä sinä tahdot minusta? Minä olen saanut varoituksen. Minä astun perikatoani kohti.»
KESÄYÖ.
Kaiken päivää, nuotankutojan viettäessä suuria kestejä, oli Skrolyckan Janne pysytellyt kotona, mutta kun ilta alkoi lähestyä, läksi hän ulos ja istahti kivipaadelle tuvan edustalle, niinkuin hänen tapansa oli. Hän ei ollut erityisen sairas, vain väsynyt ja heikko, ja tupa oli pitkän, lämpimän päivän jälkeen niin kuuma, että hän kaipasi hiukan raitista ilmaa virkistyksekseen. Hän huomasi tosin, ettei ulkonakaan ollut paljoa raittiimpaa, mutta hän jäi sittenkin paikalleen istumaan, etupäässä siksi, että siellä oli niin paljon koreata katseltavaa.
Kesäkuu oli ollut tavattoman kuiva ja kuuma, ja metsäpalot, jotka riehuivat aina kuivina kesinä, olivat jo päässeet valtaan. Sen Janne saattoi päättää niistä kauniista, vaaleansinisistä savupilvistä, joita kasaantui Duvsjö-järven vuorten yläpuolelle, vastakkaiselle rannalle. Pian huomasi hän myöskin valkealta loistavan, kähäräisen pilvenpään kaukana etelän puolella, ja kääntyessään länteen, Storsnipaan päin, pisti sieltäkin korkeita, savunsekaisia pilviä esiin. Näyttipä siltä, kuin koko maailma olisi ollut tulessa.
Janne ei nähnyt paikaltansa liekkejä, mutta sittenkin oli kammottavaa tietää, että tuli oli päässyt irralleen ja että se sai riehua aivan mielensä mukaan. Täytyi toki toivoa, että se pysyttelisi metsissä eikä pääsisi asuinrakennusten ja talojen läheisyyteen.
Oli raskasta hengittää, ikäänkuin niin paljon ilmaa olisi palanut, että se olisi loppumaisillaan. Vähä väliä tunkeutui nenään palaneen käryä. Mutta tuo haju ei tullut mistään Askedalin keittiöstä, vaan se toi tervehdyksensä noilta suurilta havu- ja sammal- ja risurovioilta, jotka paloivat ja rätisivät monien peninkulmien päässä.
Aurinko oli laskenut tulipunaisena vähän aikaa sitten, mutta se oli jättänyt jälkeensä kylliksi väriä koko taivaan kantta varten. Se ei punoittanut vain siltä kulmaltaan, jossa aurinko vastikään oli loistanut, vaan yltyleensä kaikkialta. Samalla Duvsjön vesi jyrkkien vuorten juurella muuttui mustaksi kuin peililasi, ja keskellä tätä mustaa pintaa kulki verenpunaisia ja loistavan kultaisia juovia.
Yö oli sellainen, ettei kannattanut luoda ainoatakaan katsetta alas maahan. Taivas ja taivasta kuvastava vesi yksin olivat katselemisen arvoiset.
Mutta juuri kun Janne katseli tuota koreutta, alkoi hän ihmetellä erästä asiaa. Varmaankin hän erehtyi, mutta hänestä näytti aivan siltä, kuin taivaankansi olisi laskeutunut alaspäin. Hänen silmissään se ainakin näytti tulleen tavallista paljoa lähemmäksi.
Aivan varmaan ei mikään ollut paikoiltansa. Mutta ei suinkaan Jannekaan voinut nähdä aivan harhaan. Totta tosiaan, suuri, vaaleanpunainen kupu laskeutui alas maata kohti. Kuumuus ja helle lisääntyi samalla, niin että Janne oli aivan menehtyä. Hän tunsi kovan kuumuuden huokuvan sulinkuumasta kuvusta, joka laskeutui yhä alemmaksi hänen päälleen.