Mutta kaikki se mitä poika nyt aikoi sanoa, jäikin sanomatta. Kova huuto pöydän toisesta päästä keskeytti hänen puheensa.
Siellä Lars Gunnarsson oli äkkiä riistänyt täyden viinapullon käteensä ja nostanut sen huulilleen. Vaimo huusi ääneensä tuskasta ja koetti ottaa sen pois häneltä.
Lars työnsi hänet syrjään, kunnes hän oli juonut pullon puolilleen.
Sitten hän laski sen jälleen pöydälle ja kääntyi vaimonsa puoleen.
Hänen kasvonsa punoittivat, silmissä oli hurja ilme ja hän pui nyrkkiä.
»Etkö sinä kuullut, että Janne löysi velkakirjan? Kaikki, mitä hän uneksii, käy toteen. Ymmärrät kai sinä, että hän näkee näkyjä. Ja saat nähdä, että tänä päivänä kohtaa onnettomuus minuakin, niinkuin hän ennusti.»
»Hänhän pyysi sinua vain varomaan itseäsi!»
»Sinä pyysit ja rukoilit, että lähtisin tänne, jolta unohtaisin mikä päivä tänään on. Ja sitten sainkin tämän muistutuksen sen sijaan!»
Hän nosti jälleen viinapullon huulilleen, mutta vaimo heittäytyi hänen ylitseen itkien ja rukoillen. Lars laski pullon nauraen pöydälle.
»Pidä se hyvänäsi, kernaasti minun puolestani!» sanoi hän. »Ja hyvästi nyt, Ol'Bengtsa! Kai te suotte anteeksi, vaikka lähdenkin matkoihini? Tänään minun täytyy mennä sellaiseen paikkaan, missä saan rauhassa juoda.»
Hän astui veräjälle. Vaimo seurasi hänen jäljissään.
Mutta kun Lars astui veräjästä ulos, työnsi hän vaimonsa syrjään.